"Allemachte! Se onnistui paremmin", sanoi Hans. "Tehän heititte kiviä jokaiseen muuhun, eikö niin, baas?"
Zulut kiihtyivät ja vedot alenivat hiukan. Buurit kurkottivat valkoisia kasvojaan ja tuijottivat minuun. Näin heidät silmänurkastani, kun uudelleen latasin. Toinen korppikotka tuli. Nähdessään yhden kumppaninsa maassa, vaikkakin hiukan luonnottomassa asennossa, se ehkä ajatteli, ettei tässä kuitenkaan ollut mitään pelättävää. Minä nojasin kalliota vastaan, tähtäsin ja laukaisin, melkeinpä huolettomasti, niin varma olin tuloksesta. Tällä kertaa en sulkenut silmiäni, vaan tarkastelin, mitä tuleman piti.
Luoti osui lintua jalkojen väliin ja lävisti rumiin pitkin sen pituutta, ja korppikotka tuli alas kuin kivi aivan toverinsa eteen.
"Hyvä, hyvä!" huudahti Hans ilosta kurkkuansa karauttaen. "Nyt, baas älkää erehtykö kolmannesta ja, als sall recht kommen (kaikki on käyvä hyvin)."
"Niin kyllä'", vastasin, "jos yleensä voin enää ampua harhaan."
Minä latasin taas pyssyn itse, erittäin huolellisesti tarkastaen ruudin ja valiten sellaisen kuulan, joka sopi täysin tarkkaan piippuun. Lisäksi puhdistin luotireiän ohdakkeella ja sirotin sinne hiukkasen hienoa ruutia poistaakseni kaikki harhaanammunnan mahdollisuudet. Sitten istuuduin kivelle ja odotin. Mitä buurien ja zulujen mielessä liikkui, en voinut tietää. Tänä viimeisenä kaikille meille ratkaisevana hetkenä en katsonut ympärilleni, sillä olin liian jännittynyt omasta osastani näytelmässä.
Nyt kuitenkin näyttivät korppikotkat vainuavan, että jotakin tavatonta oli tulossa, ja että vaara uhkasi heitä. Joka tapauksessa, vaikka ne tällä hetkellä kokoontuivat satalukuisina kaikilta ilmansuunnilta ja kiertelivät mahtavissa kaarteissa ylhäällä ilmassa, ainoakaan niistä ei näyttänyt haluavan laskeutua ruumiita syömään. Minä pidin niitä silmällä yhä. Tiesin että korppikotkien joukossa oli tuo suuri kuningaskotka, joka oli iskenyt nokkansa Hansin kasvoihin. Sen saattoi helposti erottaa, sillä se oli koko joukon suurempi kuin toiset ja sillä oli siipien kärjissä hiukan valkoista. Huomasin, että muutamat sen tovereista lähestyivät sitä ja muodostivat piirin sen ympärille ikäänkuin neuvotellakseen sen kanssa.
Sitten ne erisivät jälleen ja kuningas alkoi laskeutua, luultavasti valtuutettuna, vakoilemaan maahan. Alas se tuli yhä hiljentäen vauhtiaan, kunnes se saapui määrätylle syöksymispaikalle ja näiden lintujen ikivanhan tavan mukaan pysyi liikkumattomana hetkisen ennenkuin syöksyi pää etelää kohti ja suuri, levällään oleva pyrstö minuun päin käännettynä.
Tämä oli minulle onneksi ja, iloisena näin suuresta maalitaulusta, tähtäsin sitä ja laukaisin. Kuula kumahti, muutamia höyheniä lensi linnun vatsan alta, osoittaen luodin osuneen paikalleen, ja minä odotin näkeväni sen putoavan kuten edellisetkin. Mutta, voi, se ei pudonnutkaan! Muutaman sekunnin ajan se leijaili edestakaisin suurilla siivillään, sitten se alkoi kulkea ylöspäin suuria kaartoja tehden, jotka asteettain supistuivat, kunnes se näytti lentävän melkein suoraan taivaaseen. Minä tuijotin, tuijotin. Jokainen tuijotti, kunnes tuosta suunnattoman suuresta linnusta näkyi vain läiskä taivaalla, ja vihdoin vain pieni täplä. Sitten se katosi kokonaan kauas silmänkantamattomiin.
"Nyt tuli loppu", sanoin Hansille.