Loin Hansiin silmäyksen, joka varmasti sai hänet pelästymään. Ei hän ainakaan puhunut enempää. Buureilta kuului heikko valitus. Sitten he alkoivat rukoilla hartaammin kuin ennen, kun taasen zulut kerääntyivät kuninkaan ympärille ja kuiskasivat hänelle jotain. Sain myöhemmin tietää, että hän löi korkeita vetoja minusta, kymmenen härkää yhtä vastaan, mihin heidän, vastenmielisesti kyllä, oli suostuttava.
Hans päätti lataamisen ja ojensi pyssyn minulle. Samassa ilmestyi näkyviin muita korppikotkia. Koettaen epätoivon tuskalla selviytyä asiasta tavalla tai toisella valitsin oikeana hetkenä ensimmäisen niistä. Tähtäsin taasen ja painoin liipasinta. Pyssyn pamahdettua näin taaskin linnun tekevän väistöliikkeen taaksepäin ja kuulin ilman läiskähtävän sen siipiä vastaan. Sitten — oi kauhistusta! — tämä korppikotka kääntyi rauhallisesti ja alkoi kohota taivaalle samalla tavalla kuin se oli laskeutunutkin. Olin taasen ampunut harhaan.
"Toinen kivikasa on tämän aikaansaanut, baas", sanoi Hans alakuloisesti, ja tällä kertaa en edes katsonut häneen. Istuuduin vain ja kätkin kasvoni käsiini. Yksi harhalaukaus vielä ja sitten — —.
Hans alkoi kuiskata minulle.
"Baas", hän sanoi, "nuo korppikotkat näkevät pyssyn välkkyvän, ja kavahtavat sitä kuin hevonen. Baas, te ammutte niitä edestäpäin, sillä ne riippuvat kaikki nokka teitä kohti ennenkuin ne pudottautuvat. Teidän on mentävä niiden taakse ja ammuttava niitä pyrstön puolelta, sillä ei edes korppikotkakaan voi nähdä pyrstöllään."
Annoin käsieni vaipua alas ja tuijotin häneen. Varmasti oli tuota miesparkaa joku korkeampi voima valistanut. Ymmärsin tämän kaiken nyt. Kun niiden nokat olivat minua kohti, saisin ampua viittäkymmentä korppikotkaa enkä kuitenkaan koskaan osuisi, sillä joka kerta ne väistäisivät pyssyn väikettä, joten kuula lentäisi ohi, vaikkakin vain hiukan.
"Tule", sanoin ja aloin nopeasti kävellä syvennyksen reunan ympäri kivelle, jonka vastakkaisella puolella näin noin sadan yardin päässä. Matkallani jouduin lähelle zuluja, jotka pilkkasivat minua ohimennessäni ja kysyivät, missä taikavoimani oli ja halusinko nähdä valkoiset heti surmattavan. Dingaan löi vetoa minusta tarjoten viisikymmentä härkää yhtä vastaan, mutta kukaan ei suostunut vetoon edes kuninkaan kanssa.
En vastannut mitään, en sittenkään, kun he kysyivät, olinko heittänyt pois keihääni ja aionko juosta pakoon. Synkkänä, epätoivoisena astelin kiveä kohti ja asetuin sen taakse suojaan Hansin kanssa. Näin buurien vielä olevan polvillaan, mutta he olivat lakanneet rukoilemasta. Lapset itkivät. Miehet tuijottivat toisiaan. Rouva Prinsloo oli kietonut käsivartensa Marien vyötäisille. Odotellessani kiven takana rohkeuteni palasi, kuten toisinaan tapahtuu äärimmäisen hädän hetkellä. Muistin untani ja tyynnyin. Varmasti Jumala ei olisi niin julma, että antaisi minun erehtyä ja siten saattaisi nämä ihmisraukat kuolemaan.
Siepaten pyssyn Hansilta latasin sen itse; mitään en tahtonut uskoa toiselle. Kun pistin nallin, teki korppikotka viimeistä kierrostaan. Se riippui ilmassa kuten toiset olivat tehneet ja sen pyrstö oli minuun päin. Nostin pyssyn, tähtäsin, painoin liipasinta ja suljin silmäni, sillä en uskaltanut katsoa.
Kuulin kuulan osuvan, ja muutamia sekunteja myöhemmin kuulin jotain muuta — raskaan jymähdyksen maassa. Katsoin ja siinä tuo ruma lintu makasi levitetyin siivin kuolleena, kuolleena kuin kivi, kahdeksan tai kymmenen askeleen päässä ruumiista.