Kimo oli jäänyt jälkeen, sen kavioitten ääni kuoli pois, ja minä olin yksin yössä pelkoineni. Maili liittyi mailiin, silloin tällöin tähtivalo näytti minulle jonkun kiven tai kuolleen eläimen luurangon. Kerran syöksyin valtavaan eläinlaumaan niin äkkiä, että eräs antiloopi, kykenemättä pysähtymään, hyppäsi suoraan ylitseni. Kerran tamma pisti jalkansa erääseen muurahaiskarhun koloon ja melkein kaatui, mutta pääsi jälleen jalkeilleen — Jumalan kiitos vahingoittumattomana — ja minä toimitin itseni takaisin satulaan, josta olin ollut aivan putoamaisillani.
Olimme lähellä tasangon päätä, ja tammani voimat alkoivat olla lopussa. Olin hoputtanut sitä liiaksi; välimatka oli liian kauhea. Sen vauhti väheni tavalliseen nopeaan raviin, kun se katseli sitä töyrästä, joka sen silmien eteen ilmestyi. Ja nyt minä taasen uudelleen kuulin takanani kimon kavioiden kapseen. Sillä se tuli väsymättömänä perässä. Samaan aikaan kun me saavuimme ylätasangon päähän, se oli aivan lähellä, tuskin viidenkymmenen yardin päässä, sillä minä kuulin sen hirnunnan heikosti.
Sitten alkoi laskeutuminen. Aamutähti laski ja itä alkoi käydä harmaaksi valosta. Oi, ennätämmekö sinne ennen aamunkoittoa? Vastaukseksi kaikuivat korvissani hevoseni kavioitten iskut.
Nyt saatoin nähdä paikalla joukon puita. Ja nyt syöksyin johonkin, vaikka vasta sitten, kun olin päässyt lävitse, sain tietää sen olleen miesketjun, sillä heikko valo välkkyi erään keihäästä, joka oli tullut yliajetuksi.
Se ei siis ollut valetta! Kafferit olivat siellä! Kun minä sitä ajattelin, täytti uudelleen kauhu sydämeni; kenties heidän murhatyönsä jo oli tehty ja he olivat poistumassa.
Minuutin epätietoisuus — tai liekö ollut vain sekunteja — tuntui ikuisuudelta. Mutta se loppui vihdoin. Olin nyt korkean, ulkorakennuksia talon takana ympäröivän muurin portilla, ja siellä minä innoissani pysäytin tamman — iloinen se raukka kyllä olikin päästessään seisahtumaan — sillä minun pisti päähäni, että jos minä ratsastaisin rakennuksen edustalle, minut hyvin luultavasti keihästettäisiin assegailla eikä minusta sitten olisi enempää hyötyä. Koettelin ovea, joka oli tehty lujista hajupuun laudoista. Tarkoituksella tai sattumalta se oli jätetty sulkematta. Kun minä työnsin sen auki, saapui Hans tömisten, lujasti pidellen kiinni hevosesta ja kasvot kätkettyinä sen harjaan. Eläin pysähtyi tamman viereen, jota se oli seurannut, ja heikossa valossa näin, että sen kylkeen oli isketty assegai.
Viisi sekuntia myöhemmin me olimme pihalla sulkien ja teljillä varustaen oven takanamme. Sitten, siepaten ampumatarpeita sisältävät satulapussit hevosten selästä, jätimme ne siihen seisomaan, ja minä juoksin talon takakäytävää kohti, käskien Hansin herättämään alkuasukkaat, jotka nukkuivat ulkorakennuksissa, ja seuraamaan heidän mukanaan. Jos joku niistä osoittaisi uskottomuuden merkkejä, hänen pitäisi ampua hänet heti. Muistan, että tullessani vedin ulos keihään tallioriin kyljestä ja toin sen mukanani.
Nyt minä kolkutin talon takaovelle, jota en voinut aukaista. Hetken kuluttua, joka tuntui pitkältä, avattiin ikkuna, ja ääni — se oli Marien — kysyi pelästyneesti kuka siellä oli.
Hän riensi ovelle yöpuvussaan, ja vihdoin olin paikalla.
"Jumalan kiitos, olet vielä vahingoittumaton", läähätin. "Pue päällesi vaatteet sillä aikaa kun kutsun Leblancia. Ei, pysähdyhän, kutsu sinä hänet; minun täytyy odottaa täällä Hansia ja palvelijoitasi."