"Lähettäkää sananviejä", sanoin, "Marais'n luo — hän on Bothan maatilalla — ja kaikkien naapurien luo. Lähettäkää, henkenne tähden; kootkaa yhteen meille ystävälliset kafferit ja ratsastakaa hiiden kyytiä Maraisfonteiniin. Älkää puhuko minulle, isä; älkää puhuko! Menkää ja tehkää, mitä teille sanon. Seis! Antakaa minulle kaksi pyssyä, täyttäkää satulapussit ruutirasioilla ja ammuksilla, ja sälyttäkää ne tammani selkään. Oh, joutukaa, joutukaa!"
Nyt vihdoin he ymmärsivät ja lähtivät juoksemaan sinne tänne kynttilöineen ja lyhtyineen. Kahta minuuttia myöhemmin — enempää tuskin oli kulunut — olin tallin edustalla, juuri kun Hans talutti ulos punertavanruskeata tammaa, — kuuluisa eläin, jonka ostamista varten kaksi vuotta sitten olin säästänyt kaikki rahani. Joku kiinnitti satulapussien hihnoja, kun minä koettelin vöitä; joku muu ilmestyi taluttaen komeata punertavanharmaata tallioritta, jonka tiesin tammaa seuraavan kuolemaan asti. Ei ollut aikaa sitä satuloida, näin että Hans kiipesi sen selkään kuin munkki, pitäen kainalossaan pyssyä, sillä minä kannoin vain yhtä ja kaksipiippuista pistooliani.
"Lähettäkää matkaan sanansaattajat", huusin isälleni. "Jos tahdotte nähdä jälleen minut, lähettäkää heidät nopeasti, ja seuratkaa niin monen miehen kanssa, kuin voitte saada liikkeelle." —
Sillä meillä oli edessämme viidentoista mailin matka ja kolmekymmentäviisi minuuttia päivänkoittoon.
"Hiljaa ylös rinnettä", sanoin Hansille, "kunnes eläimet ovat ennättäneet vetää henkeä, ja sitten ratsastakaa sellaista vauhtia kuin ette koskaan ennen ole ratsastanut."
Nuo ensimmäiset kaksi mailia ylämaata! Luulin, ettemme koskaan pääsisi sen päähän, ja kuitenkaan en uskaltanut hellittää tamman ohjaksia, peläten, että se tappaisi itsensä ruohon syömisellä. Onneksi se ja sen kumppani, talliori — erittäin kestävä hevonen, vaikkakaan ei kovin nopea — olivat seisseet laiskoina viimeiset kolmekymmentä tuntia, ja tietystikään eivät olleet syöneet tai juoneet auringonlaskun jälkeen. Siksipä ne, ollen mainiossa kunnossa, olivat innostuneita hommaan; me olimme myöskin kevyitä painoltamme.
Minä pidättelin tammaa, kun se kapusi ylös jyrkännettä, ja ori asetti askeleensa sen mukaan. Me saavuimme huipulle, ja eteemme levisi laaja tasanko, yksitoista mailia pitkä, ja sitten kaksi mailia kukkulaa alas Maraisfonteiniin.
Tamma kiiti sellaista vauhtia, että kolea yöilma vinkui korvissani, ja sen jäljessä pinnisteli kunnon punertavanharmaa ori hottentottimunkki selässään. Oh, millaista ratsastusta se oli!
Kauemmaksi olen samanlaisesta syystä ratsastanut, mutta en koskaan sellaisella kiireellä, sillä minä tunsin eläinten kestävyyden ja miten kauan sitä riittäisi. Puoli tuntia ne sitä kestäisivät, sen jälkeen ne tällä menolla varmasti kaatuisivat tai kuolisivat.
Ja kuitenkin oli pelkoni aiheuttama tuska niin suuri, että tuntui minusta, kuin matelisin pitkin maata kilpikonnan tavoin.