"Koettaaksesi pelastaa minut? Oi, teit siinä hyvin, mutta sinun olisi pitänyt ajatella itseäsi."
"Sitten minä olisin kuitenkin ajatellut sinua, Marie."
"Miksi, Allan?"
"Koska sinä olet minulle sama kuin oma itseni ja enemmänkin. Jos jotain sinulle tapahtuisi, minkälaiseksi kävisikään elämäni?"
"En oikein ymmärrä, Allan", hän vastasi luoden katseensa maahan.
"Sano minulle, mitä tarkoitat?"
"Mitäkö tarkoitan, sinä yksinkertainen tyttö", sanoin; "mitäpä muuta voin tarkoittaa kuin että rakastan sinua, minkä luulin sinun jo kauan sitten tienneen."
"Ah!" sanoi hän, "nyt minä sen ymmärrän." Sitten hän nousi polvilleen, ja kohotti huulensa suudeltaviksi, lisäten: "Kas, tässä on vastaukseni, ensimäinen ja kenties viimeinen. Kiitos, Allan rakas; olen iloinen kuultuani tämän, sillä, katsohan, toinen tai kumpikin meistä saattaa pian kuolla."
Kun hän nämä sanat lausui, lensi ikkuna-aukosta assegai, kulkien aivan päittemme välitse. Niinpä jätimmekin rakastelun ja kiinnitimme huomiomme sotaan.
Nyt alkoi päivä valjeta valon levitessä helmikirkkaalta itäiseltä taivaalta; mitään hyökkäystä ei vielä oltu tehty, vaikka sen uhka olikin olemassa, kuten takanamme olevaan seinään tarttunut keihäs meille selvästi osoitti. Kenties oli kaffereita säikähdyttänyt hevosten ravaaminen pimeässä heidän ketjunsa läpi, kun he eivät tietäneet, montako niitä siinä oli ollut. Tai ehkä he odottivat nähdäkseen paremmin, minne tehdä hyökkäyksensä. Nämä ajatukset johtuivat mieleeni, mutta kumpikin oli väärä.
He pidättyivät mihinkään ryhtymästä, kunnes sumu haihtuisi hiukan sen paikan alapuolelta olevasta notkosta, missä karjakraalit [kraal merkitsee tässä eräänlaista karja-aitausta. Suom. muist.] sijaitsivat, sillä niin kauan kuin sumu säilyi, he eivät nähneet viedä eläimiä ulos. Nämät he halusivat varmuuden vuoksi ajaa pois ennen taistelun alkua, ettei sen kuluessa saattaisi tapahtua jotain, joka riistäisi heiltä heidän saaliinsa.