Tällä hetkellä näistä kraaleista, missä mynheer Marais'n sarvikarjaa ja lampaita säilytettiin öisin, noin sata viisikymmentä edellisiä ja ehkä kaksi tuhatta jälkimmäisiä, — puhumattakaan hevosista, sillä hän oli varakas ja hyvinvoipa farmari, — kuului mylvimistä, hirnumista ja määkimistä, ja sen ohella ampumista.
"Ne ajavat ulos karjaa", sanoi Marie. "Oi, isäparkani, hän on tuhoutunut; se murtaa hänen sydämensä."
"Paha kylläkin", vastasin, "mutta on asioita, jotka saattavat olla pahemmin. Kuuntele!"
Puhuessani alkoi kuulua jalkojen töminää ja villiä sotalaulua. Sitten sumusta, joka leijaili sen notkon yläpuolella, missä karjakraalit sijaitsivat, tuli näkyviin olioita, liikkuen hiljaa edestakaisin, aavemaisen ja epätodellisen näköisinä. Kafferit järjestelivät miehiään hyökkäystä varten. Minuuttia myöhemmin se jo oli alkanut. He tulivat ylös rinnettä pitkissä epätasaisissa riveissä, luvultaan useita satoja, viheltäen ja huutaen, heilutellen keihäitään, sotatöyhdöt ja hiuskoristeet tuulessa liehuen, ja murhanhimo silmistä loistaen. Kahdella tai kolmella heistä oli pyssyt, joita juostessaan laukaisivat, mutta minne kuulat menivät, sitä en tiedä; kenties yli rakennuksen.
Huusin Leblancille ja kaffereille, etteivät he ampuisi ennen minua, sillä tiesin, että he olivat huonoja tähtäämään ja että paljon riippui siitä, miten vaikuttava ensimäinen yhteislaukauksemme olisi. Kun sitten hyökkäyksen johtaja tuli kolmenkymmenen yardin päähän paikalta, minä — sillä nyt valo, vähitellen lisääntyen, oli kyllin voimakas tehdäkseen minulle mahdolliseksi eroittaa hänet hänen puvustaan ja rihlapyssystä, jota hän piti kädessään — laukaisin häntä kohden roer'ini ja ammuin hänet kuoliaaksi. Vieläpä raskas kuula läpäistyään hänen ruumiinsa haavoitti kuolettavasti erästä toista kvaabia hänen takanaan. Nämä olivat ensimmäiset miehet, jotka taistelussa olen kaatanut.
Kun he kaatuivat, Leblanc ja loput väestämme laukaisivat myöskin, jolloin heidän luotinsa saivat aikaan suurta tuhoa vihollisten rivissä, mikä oli juuri tarpeeksi pitkä salliakseen heidän hajaantua. Kun savu hieman hälveni, näin lähes tusinan miehiä makaavan maassa, ja lopun, tästä vastaanotosta peljästyneinä, pysähtyneen. Jos he olisivat hyökänneet eteenpäin, kun me parhaillaan latasimme, he epäilemättä olisivat vallanneet paikan; mutta, tottumattomina tuliluikkujen peloittaviin vaikutuksiin, he pysähtyivät hämmentyneinä. Osa heistä, noin kaksi- tai kolmekymmentä, kerääntyi kaatuneitten kafferien ruumiitten ympärille, ja, tarttuen toiseen pyssyyni, minä laukaisin molemmat piiput heitä kohti sillä peloittavalla seurauksella, että koko rykmentti sai kintut alleen ja pakeni, jättäen maahan kuolleensa ja haavoittuneensa. Kun he juoksivat, hurrasivat palvelijamme, mutta minä huusin heitä vaikenemaan ja lataamaan hiljalleen, hyvin tietäen, että vihollinen pian palaisi.
Pitkään aikaan ei kuitenkaan tapahtunut mitään, vaikka me saatoimme kuulla heidän puhelevan jossain karjakraalin läheisyydessä, noin sadan viidenkymmenen yardin päässä rakennuksestamme. Marie käytti hyväkseen tätä keskeytystä tuodakseen ruokaa ja jakaakseen sen meidän keskemme. Minä omasta puolestani olin kylläkin iloinen sitä saadessani.
Nyt oli aurinko noussut, jonka nähdessäni kiitin Jumalaa, sillä joka tapauksessa meitä ei enään voitu yllättää. Myöskin päivän valjetessa joku määrä pelkoani hävisi, koska pimeys aina tekee vaaran kaksikertaa pelottavammaksi miehelle ja hevoselle. Kun me vielä söimme ja varustimme ikkunapaikkoja parhaamme mukaan tehdäksemme sisäänpääsyn niistä vaikeaksi, ilmestyi näkyviin yksi kafferi, heiluttaen päänsä yläpuolella seivästä, johon oli kiinnitetty valkoinen härän häntä rauhan merkiksi. Määräsin, ettei kukaan saanut ampua, ja kun mies, joka oli rohkea veitikka, oli saapunut sille paikalle, missä kuollut päällikkö makasi, huusin hänelle, kysyen hänen asiaansa, sillä osasin hyvin puhua hänen kieltään.
Hän vastasi, että hän oli tullut tuomaan sanomaa Quabilta. Tämä sanoma oli seuraava: että lihava valkoinen mies, jota nimitettiin Korppikotkaksi ja joka asui mynheer Marais'n talossa, oli julmasti murhannut Quabin vanhimman pojan, ja että hän, Quabi, vaati veren verestä. Lisäksi, hän ei halunnut surmata nuorta valkoista emäntää (se oli Marie) tai muita talon asukkaista, joiden kanssa hänellä ei ollut mitään riitaa. Jos me siis luovuttaisimme lihavan valkoisen miehen, jotta hän antaisi hänen "hitaasti kuolla", tyytyisi Quabi hänen henkeensä ja siihen karjaan, jonka hän jo oli ottanut, ja jättäisi meidät sekä talomme rauhaan.
Nyt, kun Leblanc ymmärsi tämän tarjouksen laadun, joutui hän aivan suunniltaan sekä pelosta että raivosta, ja alkoi kiljua ja kirota ranskaksi.