"Olkaa hiljaa", sanoin; "emme aio teitä luovuttaa, vaikkakin olette kaiken tämän ikävyyden meille saattanut. Teidän elämismahdollisuutenne ovat yhtä hyvät kuin meidänkin. Ettekö häpeä esiintyä tuolla tavoin näiden mustien miesten edessä."
Kun hän vihdoin jonkun verran rauhoittui, huusin sanantuojalle, ettei meillä valkoisilla miehillä ollut tapana luopua toisistamme, ja että me eläisimme tai kuolisimme yhdessä. Vielä pyysin häntä kertomaan Quabille, että jos me kuolisimme, kosto, joka kohtaisi häntä ja koko hänen heimoaan, huuhtelisi heidät pois niin tarkoin, ettei ainoakaan jäisi jälelle, minkätähden hän tekisi hyvin varoessaan, ettei kenenkään meidän veremme tulisi vuotamaan. Myöskin lisäsin, että meitä oli talossa kolmekymmentä miestä (mikä tietysti oli vale) ja meillä oli runsaasti ampumatarpeita ja ruokaa, niin että jos hän pitäisi parempana jatkaa hyökkäystä, se päättyisi onnettomasti hänelle ja hänen heimolleen.
Kuullessaan tämän lähetti huusi takaisin, että me olisimme jokainen kuolleita ennen iltaa, jos asia hänestä riippuisi. Kuitenkin hän lupasi ilmoittaa sanani uskollisesti Quabille ja tuoda hänen vastauksensa.
Sitten hän kääntyi ja alkoi kävellä poispäin. Juuri kun hän sen teki, ammuttiin talosta laukaus, ja mies kaatui eteenpäin maahan, nousi jälleen ylös ja hoiperteli takaisin seuralaistensa luo, oikea olkapää murskaantuneena ja käsivarsi roikkuen.
"Kuka sen teki?" kysyin savun läpi, joka esti minua näkemästä.
"Minä, parbleu!" huusi Leblanc. "Sapristi! tuo musta paholainen tahtoi kiduttaa minua, Leblancia, suuren Napoleonin ystävää. Hyvä, lopuksi minä olen kiduttanut häntä, jonka aion surmata."
"Niin, te hullu", vastasin; "ja me myöskin joudumme kidutettaviksi teidän kevytmielisyytenne tähden. Te olette ampunut sanansaattajan, jolla oli rauhan lippu, ja sitä kvaabit eivät koskaan anna anteeksi. Sanonpa teille, että olette osunut yhtä hyvin meihin kuin häneen, joka ilman teitä olisi säästynyt."
Nämä sanat lausuin aivan rauhallisesti ja hollannin kielellä, jotta omat kafferimme ymmärtäisivät ne, vaikka todellisuudessa kiehuin vihasta.
Mutta Leblanc ei vastannut rauhallisesti.
"Kuka sinä olet", hän huusi, "sinä kurja pieni englantilainen, joka uskallat antaa neuvoja minulle, Leblancille, suuren Napoleonin ystävälle?"