Nämät kauheat sanat kuullessaan Marie vaipui tiedottomana maahan. Seurasi lyhyt keskeytys, kun hänet kannettiin pois Prinsloo'n majaan, jonne rouva Prinsloo seurasi häntä hoitamaan. Senjälkeen päällikkö jatkoi:

"Vaikka näin olemmekin tuominneet teidät ansioittenne mukaan, pidämme kuitenkin oikeana — koska olette englantilainen, jota vastaan meillä voidaan väittää olevan ennakkoluuloja, ja koska teillä ei ole ollut tilaisuutta valmistella puolustustanne, eikä teillä myöskään ole ollut yhtään todistajaa, koska kaikki ne, jotka sanojenne mukaan voisivat puolestanne todistaa, ovat kuolleet — että tämä yksimielinen päätöksemme alistetaan emigranttibuurien pääoikeusistuimen vahvistettavaksi. Sentähden teidät huomenna aamulla viedään Bushman River'in leirille, missä asia tutkitaan ja, tarpeen vaatiessa, mestaus toimitetaan leirin kenraalien ja alapäälliköiden päätöksen mukaan. Siihen mennessä teitä pidetään vartioituna omassa talossanne. Onko teillä nyt mitään sanomista tätä päätöstä vastaan?"

"On kyllä", vastasin, "senverran, että, vaikka ette sitä tiedä, tämä tuomionne on väärä. Se perustuu sellaisen miehen valheisiin, joka aina on ollut viholliseni, miehen, jonka aivot ovat turmeltuneet. En ole koskaan pettänyt buureja. Jos kukaan on heitä pettänyt, on se juuri Hernan Pereira itse, joka, kuten näytin toteen kenraali Retiefille, oli pyytänyt Dingaania tappamaan minut, jonkatähden Retief uhkasi asettaa hänet syytteeseen tästä suuresta rikoksesta; siitä syystä, eikä mistään muusta, Pereira pakeni kraalista, ottaen mukaansa välikappaleensa Henri Marais'n. Te olette pyytäneet Jumalaa tuomitsemaan minut. No, minä pyydän myöskin Jumalaa tuomitsemaan hänet ja Henri Marais'n, ja tiedän hänen sen tekevän tavalla tai toisella. Minä kyllä puolestani olen valmis kuolemaan, kuten olen ollut jo kuukausia sitten, jolloin teidän buurien hyväksi olen toiminut. Ampukaa minut nyt, jos haluatte, ja tehkää loppu. Mutta vakuutan teille, että, jos teidän käsistänne pelastun, en salli tämän osakseni tulleen kohtelun jäädä rankaisematta. Esitän asiani kansani hallitusmiehille ja, jos niin tarvitaan, kuningattarelleni, vaikka minun sitä varten olisi matkustettava Lontooseen. Te buurit saatte silloin oppia, että te ette voi tuomita viatonta englantilaista väärän todistuksen nojalla joutumatta maksamaan siitä korvausta. Vakuutan sen hinnan tulevan suureksi, jos minä elän, ja kuoltuani siitä tulee vielä suurempi."

Näiden sanojeni — myönnän, että ne olivat sangen tyhmiä, jotka nuoruuden kokemattomuudessa sanoin englantilaisen ylpeydellä — näin tekevän mahtavan vaikutuksen tuomareihin. He uskoivat — ollakseni oikeudenmukainen minun on se myönnettävä, — että he olivat tuominneet oikein. Ennakkoluulon ja valheellisten puheiden sokaisemina sekä niistä kauheista tappioista tylsistyneinä, jotka olivat kohdanneet heidän kansaansa muutamien viime päivien aikana julmurimaisen raakalaisen taholta, he uskoivat minun yllyttäneen noihin tihutöihin, ja sentähden minun täytyi kuolla. Tosiasia on, että kaikki, tai melkein kaikki buurit olivat vakuutettuja siitä, että Dingaan oli englantilaisten neuvosta toimeenpannut tämän joukkomurhan. Jo yksistään se seikka, että minä ja palvelijani ihmeellisellä tavalla olimme pelastuneet, kun kaikki kumppanini olivat tuhoutuneet, todisti minut heidän silmissään syylliseksi ilman Pereiran todistusta; tämän seikan he myöskin, lakia tuntemattomina, katsoivat riittävän tuomionsa puolustukseksi.

He tunsivat kuitenkin kiusallista epäilyä, ettei tämä todistus ollut ratkaiseva, ja että sen saattaisi pätevämpi oikeus useilla perusteilla hyljätä in toto. He tiesivät myös itse olevansa kapinoitsijoita, joilla ei ollut laillista oikeutta muodostaa tuomioistuinta, ja pelkäsivät Englannin pitkälle ulottuvan käden voimaa, josta he vain joku aika sitten olivat pelastuneet. Jos minä pääsisin kertomaan tietoni Lontoon parlamentille, miten kävisikään silloin heidän, jotka olivat uskaltaneet tuomita kuolemaan Ison Britannian kuningattaren alamaisen? Eikö vaaka silloin saattaisi kääntyä heidän vahingokseen? Eikö saattaisi käydä niin, että Britannia raivostuneena nousisi ja murskaisi heidät, jotka uskalsivat vedota sen lainkäyttöön voidakseen surmata sen alamaisen? Nämä ajatukset — kuten myöhemmin sain tietää — risteilivät heidän mielessään.

Toinenkin ajatus välähti heidän mieleensä. Jos tuomio heti pantaisiin täytäntöön, ei kuollut mies voisi vedota mihinkään; täällä ei minulla myöskään ollut ketään ystävää, joka ottaisi asiaani ajaakseen ja kostaakseen puolestani. Mutta kaikesta tästä he eivät puhuneet mitään. Annettiin vain merkki viedä minut pois pieneen talooni, jossa minua vartioston silmälläpidon alaisena pidettiin vankina.

Nyt ryhdyn kertomaan loppua tästä traagillisten tapausten historiasta. Yksinkertaisempana ja helpompana pidän kertoa tapaukset siinä järjestyksessä kuin ne tapahtuivat, vaikka muutamat niistä sainkin tietää vasta seuraavana päivänä tai myöhemmin.

XXI LUKU.

VIATONTA VERTA.

Näyttää siltä, että, senjälkeen kun minut oli viety pois, oikeus kehoitti Hernan Pereiraa ja Henri Marais'ta seuraamaan yksinäiselle paikalle jonkun matkan päähän, missä he eivät luulleet kenenkään kuulevan neuvotteluja. Siinä he kuitenkin erehtyivät, sillä he olivat unohtaneet hottentotti Hansin kettumaisen viekkauden. Hans oli kuullut minun tuomioni ja luultavasti pelkäsi joutuvansa osalliseksi samasta tuomiosta, koska hänkin oli tehnyt saman rikoksen, että oli pelastautunut Dingaanin käsistä. Myöskin hän oli halukas tietämään noiden buurien salaisesta neuvottelusta; heidän kieltään hän tietysti ymmärsi yhtä hyvin kuin omaansakin.