Sitten minä mittasin hänet, ja katso, hän oli kokonaista puoli tuumaa pitempi minua.
"Sinä seisot varpaillasi", sanoin harmissani.
"Pikku Allan", hän vastasi, "varpailla seisominenhan olisi valehtelemista hyvän Herran edessä, ja kun sinä opit minut paremmin tuntemaan, sinä tulet myöskin tietämään että, vaikka minulla on peloittava luonne ja monia muita syntejä, minä en valehtele."
Luulen, että näytin nolatulta ja masentuneelta, sillä hän jatkoi vakavalla, aikaihmisen puhetavalla: "Miksi sinä olet pahastunut sentähden, että Jumala teki minut pitemmäksi kuin sinut, erittäinkin kun minä olen kokonaisia kuukausia vanhempi, sillä isäni on minulle niin kertonut. Tule, kirjoittakaamme nimemme näiden merkkien kohdalle, niin että vuoden tai parin perästä saatat nähdä, kuinka sinä kasvat minun ohitseni." Sitten hän kivikynällä raaputti "Marie" oman merkkinsä päälle hyvin syvään, että se kestäisi, kuten hän sanoi; senjälkeen minä kirjoitin oman merkkini kohdalle "Allan".
Viimeisten kahdentoista vuoden kuluessa kohtalo saattoi minut kerran vielä kulkemaan Maraisfonteinin ohi. Rakennus oli aikoja sitten uudelleen rakennettu, mutta tämä omituinen muuri oli yhä paikallaan. Ratsastin sen luo ja katsoin, ja tosiaankin siinä heikosti saattoi vielä nähdä Marien nimen ja sen vieressä merkin, jonka minä olin tehnyt. Oma nimeni ja sen mukana mittamerkit olivat hävinneet, sillä välillä kuluneen neljänkymmenen vuoden kuluessa hiekkakivi oli lohkeillut pois paikaltaan. Ainoastaan hänen nimikirjoituksensa oli säilynyt, ja sen nähdessäni luulen tunteneeni samaa kuin havaitessani, kenen oli se vanha Raamattu, jonka olin ostanut Maritzburgissa.
Tiedän, että ratsastin pois nopeasti pysähtymättä edes tiedustamaan, kenen käsiin farmi oli joutunut. Ratsastin läpi persikkatarhan, missä puut — kenties samat, kenties toiset — olivat yhäti kukassa, sillä vuodenaika oli sama, jona Marie ja minä ensiksi kohtasimme toisemme.
Mutta tässä tulkoon mainituksi, että Marie aina pysyi juuri puolituumaa pitempänä ruumiillisesti, ja kuinka paljon korkeampana hengeltään ja sielultaan, en voi sanoa.
Kun me olimme lopettaneet mittaamiskilpailumme, Marie kääntyi johtamaan minua taloon, ja kohdistaen huomionsa ensinnäkin kauniiseen kanakurkeen ja kahteen koran'iin, jotka riippuivat satulastani, ja sitten myöskin vuorikauriiseen, jota hottentotti-Hans kantoi hänen takanaan hevosensa selässä, hän kysyi:
"Ammuitko sinä kaikki nämä, Allan Quatermain?"
"Kyllä", vastasin ylpeästi; "surmasin ne neljällä laukauksella, ja pauw ja koran olivat lennossa, eivätkä istumassa, mikä on enemmän kuin mitä sinä olisit voinut tehdä, vaikka oletkin pitempi, neiti Marie."