"Enpä tiedä", hän vastasi miettiväisenä. "Minä osaan ampua erittäin hyvin rihlapyssyllä, sillä isäni on minua opettanut, mutta minä en koskaan ole tahtonut ampua eläviä olentoja paitsi pakosta silloin kun olen ollut nälkäinen, sillä minusta tappaminen on julmaa. Mutta tietystikin on miesten laita toisin", hän lisäsi nopeasti, "ja epäilemättä sinusta kerran tulee suuri metsästäjä, Quatermain, kun sinä jo osaat niin hyvin tähdätä."
"Se on toivomukseni", vastasin, punastuen tästä kohteliaisuudesta, "sillä minä rakastan metsästystä, ja kun on niin paljon villiä eläimiä, ei haittaa, vaikka surmaamme muutamia. Minä ammuin nämä sinulle ja isällesi syötäväksi."
"Tulehan sitten antamaan ne hänelle. Hän kiittää sinua", ja hän johdatti meidät hietakivimuurissa olevasta portista pihalle, missä olivat ulkorakennukset, joissa ratsuhevosia ja parasta rotukarjaa pidettiin yöllä, ja niin ohi pitkän yksikerroksisen, kivestä rakennetun ja valkeaksi sivellyn talon päädyn sen etupuolella olevalle kuistille.
Tällä leveällä kuistilla, joka tarjosi miellyttävän näköalan yli laajan, puistonkaltaisen maan, missä mimosa ja muut puut kasvoivat ryhmissä, kaksi miestä istui juoden väkevää kahvia, vaikka tuskin oli vielä kymmenen aika aamulla.
Kuullessaan hevosten kopinaa toinen näistä, mynheer Marais, jonka jo tunsin, nousi ylös nahkapäällyksisestä nojatuolistaan. Hän ei, kuten luullakseni olen sanonut, vähimmässäkään määrässä muistuttanut flegmaattista buuria, ei ulkomuodoltaan eikä luonteenlaadultaan, vaan pikemmin tyypillistä ranskalaista, vaikkei kukaan hänen sukunsa jäsenistä ollut jalallaankaan astunut Ranskaan sadan viidenkymmenen vuoden aikana. Ainakin havaitsin myöhemmin niin, sillä tietystikään en silloin tiennyt mitään ranskalaisista.
Hänen seuralaisensa oli myös ranskalainen, nimeltään Leblanc, mutta aivan erilaatuinen. Kooltaan hän oli lyhyt ja tanakka. Hänen suuri päänsä oli kalju lukuunottamatta raudanharmaata kiharaa hiuskehää, joka kasvoi sen ympärillä korvien yläpuolella ja valui hänen hartioilleen, saaden hänet näyttämään papilta, jolta päälaki on ajeltu mutta muualla hiukset jätetty valloilleen. Hänen silmänsä olivat siniset ja vesiset, suu oli heikko, ja hänen poskensa olivat kalpeat ja veltot. Kun mynheer Marais nousi, minä, ollen tarkkaavainen nuorukainen, huomasin, että monsieur Leblanc käytti hyväkseen tilaisuutta ojentaen jonkunverran vapisevan kätensä täyttääkseen kahvikuppinsa mustasta pullosta, jonka hajusta päättelin sisältävän persikkaviiniä.
Tosiaankin, olkoon se kerta kaikkiaan sanottu, tuo miesraukka oli juomari, joka selittää sen, miksi hän, korkeasti sivistynyt ja lahjakas mies, saattoi pitää alhaista kotiopettajan paikkaa syrjäisellä buurifarmilla. Vuosia aikaisemmin hän väkijuomien vaikutuksesta oli tehnyt joitakin rikoksia Ranskassa — mitä ne olivat, en tiedä enkä myös koskaan kysellyt — ja paennut Kap-maahan välttääkseen takaa-ajon. Täällä hän sai opettajanpaikan eräässä yliopistossa, mutta jonkun ajan perästä hän ilmestyi luentosaliin aivan juovuksissa ja menetti toimensa. Sama asia tapahtui muissa kaupungeissa, kunnes hän vihdoin joutui kaukaiseen Maraisfonteiniin, missä hänen työnantajansa sieti hänen heikkouttaan sen henkevän seuran vuoksi, jota hänen omassa luonteessaan jokin näytti vaativan. Hän sitäpaitsi katsoi häneen kuin onnettomuustoveriin, ja tärkeänä yhdyssiteenä heidän välillään oli heidän molemminpuolinen katkera vihansa Englantia ja kaikkea englantilaista kohtaan, mikä monsieur Leblanciin nähden, joka nuoruudessaan oli taistellut Waterloon luona ja tullut tuntemaan suuren keisari Napoleonin, ei ollutkaan aivan luonnotonta.
Henri Marais'n laita oli toisin, mutta siitä minulla on myöhemmin enemmän sanottavaa.
"Vai niin, Marie", sanoi hänen isänsä, puhuen hollantia, "sinä olet hänet viimeinkin löytänyt", ja hän nyökkäsi minuun päin, lisäten: "Sinun pitäisi tuntea itsesi imarrelluksi, pikku mies. Katsohan, tämä pikku neiti on istunut kaksi tuntia auringonpaisteessa odotellen sinua, vaikka minä sanoin hänelle, ettet sinä saapuisi paljon ennen kello kymmentä, koska isäsi, pastori, sanoi sinun syövän aamiaista ennenkuin lähdet. Niin, onhan se luonnollista, sillä Marie on yksin täällä, ja sinä olet saman ikäinen, vaikkakin eri rotua"; hänen kasvonsa synkistyivät, kun hän lausui nämä sanat.
"Isä", vastasi Marie, jonka punastumisen minä saatoin hänen päähineensäkin varjosta eroittaa, "minä en istunut auringonpaisteessa, vaan persikkapuun alla. Sitäpaitsi minä laskin niitä lukuja, jotka monsieur Leblanc oli kirjoittanut taululleni. Kas tässä ne ovat", ja hän piti ylhäällä taulua, joka oli koukeroita täynnä, tosin hiukan tahraantuneena minun kankean tukkani ja hänen päähineensä hankaamisesta.