"Mikä ei ollenkaan miellyttänyt jumalaa. Hän uhkasi Kiitä. On mieletöntä uhata suurta tietäjää, Ana, ja sen Kherheb sanoikin hänelle katsoen häntä silmiin. Silloin farao pyysi anteeksi ja kysyi, kuka seuraisi häntä valtaistuimelle, mutta Kii sanoi, ettei hän tiennyt, sillä Kherheb, jota on uhattu, ei voi muistaa mitään — paitsi maksaa takaisin uhkaajalle."
"Ja tiesikö hän sen, Bakenkhonsu?"
Vastauksen asemasta murensi vanha neuvonantaja jotakin hienoa pöydälle, sitten sormellaan piirsi muruihin sakaalipäisen jumalan ja kaksi höyhentä, ja senjälkeen nopealla liikkeellä pyyhkäisi murut lattialle. "Seti!" kuiskasin minä, luettuani Setin nimen kuvakirjaimilla piirrettynä, ja hän nyökytti päätään ja naurahti tapansa mukaan.
"Ihmiset saavat toisinaan takaisin omansa, Ana, varsinkin, jos he eivät etsi omaansa", sanoi hän. "Mutta jos niin paljon täytyy ensin tapahtua, on se hirveätä. Uusi farao ei ole ainoa ihminen, joka uneksii, Ana. Myöhäisempinä vuosinani olen tullut herkkäuniseksi ja toisinaan uneksin, vaikka en ole taikuri, niinkuin Kii."
"Mitä uneksitte?"
"Näin unta, että suuret parvet marssivat aivankuin heinäsirkat Egyptin yli. Niiden edellä kulki tulipatsas, jolla oli kaksi kättä. Toinen piteli Amonia kurkusta ja toinen uutta faraota. Niiden jäljessä tuli pilvipatsas, jossa näkyi kuin kääreistään irroitetun muumion haamu, kuoleman haamu seisoen veden päällä, joka oli täynnä lukemattomia kuolleita."
Nyt minulle muistui mieleen se kuva, jonka prinssi ja minä olimme nähneet pilvissä tuolla Goshenin maassa, mutta siitä en virkkanut mitään. Luulen kuitenkin, että Bakenkhonsu näki ajatukseni, sillä hän kysyi:
"Uneksitteko te milloinkaan, ystäväni? Te näette näkyjä, jotka toteutuvat — Amenmeses valtaistuimella, esimerkiksi. Ettekö tekin toisinaan uneksi? Ettekö? No, entä prinssi sitten? Te näytätte sellaiselta, ja aika on sovelias ja tärkeä. Oi, minä muistan! Te uneksitte kumpikin, ei sellaisia näkyjä, jotka kulkevat Kiin peloittavien silmien ohi, vaan sellaisia, joita kuu heijastaa Memphiksen vedenpintaan, Israelin kuu. Ana, kuulkaa minua, unohtakaa pois ruumis ja kasvattakaa henkeä, sillä se yksin on onnea, josta nainen ja kaikki ilomme ovat vain maallisia vertauskuvia, varjoja, jotka heijastavat kuoleman pilven läpi, joka on meidän ja valon välissä. Näen, että ymmärrätte, koska muutamia säteitä tuosta valosta on päässyt sydämeenne. Muistatteko, että näitte sen loistavan sillä hetkellä, jolloin pieni tyttärenne kuoli? Niin, tiesin sen. Se oli lahja, jonka hän jätti teille, lahja, joka kasvaa sellaisessa rinnassa kuin teidän, jos vain tahdotte hylätä ruumiin ja tehdä sille tilaa, Ana. Mies, älkää itkekö — naurakaa, kuten minä teen, oho-ho! Antakaa minulle keppini ja hyvää yötä. Älkää unohtako, että istumme yhdessä huomisissa kruunajaisissa, sillä te olette 'Kuninkaan seuralainen', ja se on arvo, jota, kun se kerran on annettu, ei uusi farao voi ottaa pois. Se on niinkuin hengen lahja, Ana, vaikea saavuttaa, mutta kerran saavutettuna ikuisempi kuin tähdet. Oi, miksi elän niin kauan minä, joka tahtoisin kylpeä siinä, kuten lapsena oli tapani kylpeä Niilissä?"
* * * * *
Seuraavana päivänä määrättyyn aikaan menin palatsin suureen saliin, jossa ensiksi olin nähnyt Meneptahin, ja otin minulle osoitetun paikan. Se oli jotenkin takana, kenties siksi, ettei toivottu minun, joka tunnettiin prinssin yksityiseksi kirjuriksi, muistuttavan Egyptiä hänestä, esiintymällä sellaisessa paikassa, jossa kaikki voisivat nähdä minut.