Vaikka sali olikin suuri, oli se ääriään myöten täynnä ihmisiä. Sitäpaitsi ei siellä ollut mitään ainaista väkeä, vaan melkein kaikki aatelisia ja Egyptin ylipappeja, näiden puolisoja ja tyttäriä, niin että koko hämärä linna loisti kullasta ja jalokivistä, joita heillä oli juhlapuvuissaan. Odotellessa nilkutti vanha Bakenkhonsu luokseni ihmisten tehdessä tietä hänelle, ja minä näin hymyn hänen sisäänpainuneissa silmissään.
"Meillä on huonot paikat, Ana", sanoi hän. "Mutta jos joku Egyptin monista jumalista sattumalta vuodattaisi tulta faraon päälle, olemme me silloin turvassa. Jumalista puhuttaessa", jatkoi hän kuiskaten, "oletteko kuulleet, mitä tapahtui tunti sitten Taniksen Ptahin temppelissä, josta juuri tulen? Farao ja kaikki kuninkaallisen perheen jäsenet — paitsi yhtä — kulkivat tavan mukaan jumalan patsaan ohi, jonka, kuten tiedätte, pitäisi nyökäyttää päätään merkiksi, että hän valitsee ja hyväksyy kuninkaan. Amenmeseksen edellä kulki prinsessa Userti, ja kun hän meni ohi, kumartui jumalan pää, sillä minä näin sen, Vaikka kaikki väittivät, etteivät he nähneet sitä. Sitten tuli farao — ja seisoi odottaen, mutta se ei kumartunut, vaikka papit lausuivat vanhaan tapaan: 'Jumala tervehtii kuningasta'. Viimein hän jatkoi matkaansa näyttäen synkältä kuin yö, ja toiset Rameseksen jälkeläiset seurasivat järjestyksessä. Viimeisenä kaikista nilkutti Saptah ja kuulkaa! Jumala kumarsi taas."
"Miten ja miksi se tekee sillä lailla", kysyin minä, "ja väärällä ajalla?"
"Kysykää papeilta, Ana, tai Usertilta tai Saptahilta. Kenties ei tuota jumalaista niskaa oltu öljytty pitkiin aikoihin, ehkä oli liiaksi tai liian vähän öljytty, tai ehkä rukoukset — taikkapa nauhat — olivat sotkeutuneet. Tai kenties farao oli kitsaasti antanut lahjoja suuren jumalan huoneen virkakunnalle. Kuka olen minä, että ymmärtäisin jumalien tiet? Siinä temppelissä, jossa minä palvelin viisikymmentä vuotta sitten, Tebessä, ei teeskennelty kumartamista eikä vaivattu päätä sillä, mikä kuninkaallinen suku tuli valtaistuimelle. Hiljaa! Farao tulee."
Komeassa juhlakulkueessa, prinssien, neuvonantajien, naisten, pappien ja vartijoiden ympäröimänä, Amenmeses ja kuninkaallinen puoliso Urnure, suuri nainen, joka käveli kömpelösti, saapuivat saliin. Se oli loistava seurue. Ylipappi Roi ja visiiri Nehesi ottivat faraon vastaan ja veivät hänet valtaistuimelle. Kaikki heittäytyivät maahan, torvet toitottivat ja vanha tervehdys: "Elämä! Veri! Voima! Farao! Farao! Farao!" huudettiin.
Amenmeses nousi ja kumarsi, ja minä näin, että hänen kovat kasvonsa olivat levottomat ja vanhentuneet. Sitten hän vannoi jumalille ja ihmisille jonkun valan, jonka Roi luki hänelle, ja koko seurueen edessä pani päähänsä kaksinkertaisen kruunun ja muut koristeet, ja otti käteensä valtikan ja kultaisen sirpin. Heti sen jälkeen tehtiin uskollisuuden vala. Ensimmäiseksi tuli prinsessa Userti ja suuteli faraon kättä, mutta ei notkistanut polveaan. Kuitenkin hän ensin puhui hänen kanssaan hetken. Me emme voineet kuulla, mitä sanottiin, mutta jälkeenpäin saimme tietää, että hän vaati faraota julkisesti toistamaan kaikki ne lupaukset, jotka hänen isänsä Meneptah oli tehnyt hänelle, ja vahvistamaan hänen asemansa ja oikeutensa. Lopuksi Amenmeses tekikin sen, vaikka minun mielestäni hyvin vastahakoisesti.
Niin tuota juhlaa jatkettiin monin vanhanaikaisin juhlamenoin, kunnes kaikki väsyivät odottaessaan hetkeä, jolloin farao puhuisi kansalle. Tuota puhetta ei kuitenkaan koskaan pidetty, sillä äkkiä näin nuo kaksi Israelin profeettaa, jotka olivat käyneet Meneptahia tervehtimässä tässä samassa salissa, työntäytyvän eteenpäin. Ihmiset vetäytyivät taaksepäin niin, että he menivät suoraan valtaistuimen luo, eivätkä edes vartijat yrittäneet pysäyttää heidän kulkuaan. Mitä he siellä sanoivat, en voinut kuulla, mutta luulen, että he vaativat, että heidän kansansa sallittaisiin mennä palvelemaan Jumalaansa tapansa mukaan, ja että Amenmeses kieltäytyi, kuten Meneptahkin oli tehnyt. Silloin toinen miehistä heitti sauvansa maahan ja se muuttui käärmeeksi, joka sihisi faraolle, jonka jälkeen Kherheb Kii ja hänen seuralaisensa myöskin heittivät sauvansa maahan, jotka nekin muuttuivat käärmeiksi, vaikka minä saatoin ainoastaan kuulla sihinän.
Sen jälkeen sali pimeni niin, etteivät ihmiset voineet nähdä toistensa kasvoja, ja jokainen alkoi ääneensä huutaa seuralaistaan, joka hämmingissä oli sekaantunut väkijoukkoon. Bakenkhonsu ja minä jouduimme yhdessä ihmisten työntäminä ovelle, josta iloksemme taas saimme nähdä taivaan.
Näin loppui Amenmeseksen kruunaus.