"Miekkaa, oi prinssi", vastasin, "ojennettuna Egyptin yli, ja sitä pitää mustassa kädessään joku mahtava jumala tai henki. Katsokaa, tuolla on terä, josta putoilee pieniä pilvenhattaroita kuin veritippoja, tuolla miekan kahva kullasta. Ja katsokaa! Tuolla alhaalla on jumalan kasvot. Tulta sinkoilee hänen silmistään ja hänen katseensa on synkkä ja hirveä. Minua peloittaa, vaikka en tiedä mitä pelkään."
"Teillä on runoilijan mielikuvitus, Ana. Kuitenkin, mitä te näette, näen minä myös, ja siitä olen varma, että joku koston miekka on todellakin ojennettu Egyptin yli sen pahojen tekojen tähden. Tämä valo mahtaa olla vertauskuvana siitä. Katsokaa, se näkyy putoavan jumalien temppelien ja Faraon palatsin päälle, ja tarttuvan niihin. Nyt se on mennyt ja yö on taas sellainen kuin yöt olivat maailman alussa. Tulkaa huoneeseeni ja syökäämme. Olen väsynyt ja tarvitsen ruokaa ja viiniä, kuten tekin taistelunne jälkeen tuon voimakkaan murhaajan kanssa, jonka lähetin hänelle kuuluvaan paikkaan."
Vartijat tervehtivät ja poistuivat. Me menimme prinssin yksityisiin huoneisiin. Yhdessä niistä hänen palvelijansa puki minut hienoon liinaiseen viittaan, sen jälkeen kuin linnan nerokas parantaja oli lääkäröinyt ruhjotun reiteni sitoen siihen kääreen, johon oli levitetty hyvänhajuista voidetta. Sitten minut johdatettiin pieneen ruokailuhuoneeseen, josta löysin prinssin odottamassa minua, kuin olisin ollut joku kunnioitettu vieras enkä poloinen kirjanoppinut, joka olin vaeltanut tänne tavaroineni Memphiksestä. Hän pyysi minua istumaan oikealle puolelleen, vieläpä itse veti minulle istuimenkin, josta jouduin hyvin hämilleni. Muistan vielä tänä päivänä tuon nahkaistuimisen tuolin. Sen käsinojat päättyivät norsunluisiin sfinkseihin, ja sen soikeaan, mustasta puusta tehtyyn selkänojaan oli kaiverrettu suuren Rameseksen nimi, jolle se todellakin oli kerran kuulunut. Ruokaa tarjoili meille — ainoastaan kahta lajia ja nekin aivan yksinkertaisia, sillä Seti ei ollut mikään suursyömäri, — hauskan näköinen nuori nubialainen orja. Sitäpaitsi tarjottiin myös viiniä, oivallisinta, mitä milloinkaan olin maistanut.
Söimme ja joimme, ja prinssi jutteli kanssani toimistani kirjanoppineena ja kertomusten sepittämisestä, joka näytti huvittavan häntä suuresti. Joku olisi todella voinut luulla, että hän oli oppilas koulussa ja minä opettaja, niin nöyrästi ja sellaisella tarkkuudella kuunteli hän kaikkea, mitä kerroin tiedoistani. Tuosta kauheasta verinäytelmästä, jonka juuri olimme nähneet, ei prinssi sanonut sanaakaan. Kuitenkin lopulta, vähän ajan kuluttua, pidellessään kädessään alabasteri-maljaa, joka oli ohut kuin munankuori, ja tarkastellen valon heijastusta sen sisällä olevassa koreanpunaisessa viinissä, sanoi hän minulle:
"Ana ystävä, olemme eläneet kiihoittavan hetken yhdessä, ehkäpä ensimmäisen monista, tai kenties viimeisen. Olemme syntyneet samana päivänä ja siksi, lukuunottamatta tähdentietäjien valhetta, kuten muutkin miehet — ja naiset saman tähden alla. Viimein, sanoisinko sen, miellytätte minua, vaikka en tiedä miksi, ja kun olette kanssani huoneessa tunnen itseni niin turvalliseksi, mikä on kummallista, sillä en kenenkään muun läsnäollessa tunne sellaista."
"Juuri sattumalta tänä aamuna näin muutamista vanhoista asiakirjoista, joita tarkastelin, että Egyptin kruununperijällä oli tuhannen vuotta sitten ja sitä ennen, ja — kun ei mikään koskaan muutu Egyptissä — vielä nytkin — oikeus asettaa yksityinen kirjastonhoitaja, jolle valtion, se tahtoo sanoa, maan ahertajien, täytyy maksaa palkka, kuten he maksavat kaikille. Muutamia hallitsijasukuja on mennyt ohitse, ja näyttää siltä, että niillä oli tuollainen kirjastonhoitaja, luullakseni siksi, että useimmat kruunun kantajat eivät osanneet tai eivät pitäneet lukemisesta. Myöskin sattumalta mainitsin asiasta visiiri Nehesille, joka kadehtii minulta joka kultaunssia, jonka tuhlaan, kuin olisi se otettu hänen omasta pussistaan, joka kenties onkin laita. Hän vastasi häijysti hymyillen:
"'Koska tiedän hyvin, prinssi, ettei ole ketään kirjanoppinutta Egyptissä, jota tahtoisitte kärsiä edes kuukauden aikaakaan, niin asetan kirjastonhoitajan palkan sille numeroerälle, jolle ennen on merkitty Teidän ylhäisyytenne taloudenpito, ja maksan hänen palkkansa kuninkaallisesta rahastosta siksi, kunnes hänet on erotettu.'
"Sentähden, kirjanoppinut Ana, tarjoan teille tämän paikan kuukaudeksi; tällä ajalla ainoastaan voin luvata, että teille maksetaan palkka, vaikka unohdin sen määrän."
"Kiitän teitä, oi prinssi", huudahdin minä.
"Älkää kiitelkö minua. Jos olette viisas, niin kieltäytykää. Olette nähneet Pambasan. Hyvä on, Nehesi on Pambasa kerrottuna kymmenellä, konna, varas, riitelijä ja hänellä on Faraon mieli. Hän tahtoo tehdä elämänne vaivalloiseksi ja pienentää jokaisen kultakolikon, jonka viimein väännätte hänen kouristaan. Sitäpaitsi on työ väsyttävää, ja minä olen kummallinen ja usein huonolla tuulella. Älkää kiittäkö minua, sanon. Kieltäytykää, palatkaa takaisin Memphikseen ja sepitelkää kertomuksia. Paetkaa hovia ja sen juonia. Farao itse on ainoastaan kasvot ja nukke, jonka kautta muut äänet puhuvat ja muut silmät katselevat, ja valtikkaa, jota hän heiluttaa, vedetään nauhoista. Ja jos on näin Faraon laita, minkälaisessa asemassa on sitten hänen poikansa? Sitäpaitsi ovat täällä naiset, Ana. He tahtovat rakastuttaa teidät, Ana, kuten tekevät minulle, ja muistaakseni kerroitte minulle, että tiedätte jotakin naisista. Älkää suostuko, menkää takaisin Memphikseen. Lähetän teille muutamia vanhoja käsikirjoituksia jäljennettäviksi ja maksan mitä tahansa Nehesi myöntää kirjastonhoitajalle."