"Kuitenkin suostun, oi prinssi. Mitä tulee Nehesiin, en pelkää häntä ensinkään, sillä pahimmassa tapauksessa voin kirjoittaa hänestä kertomuksen, jolle koko maailma nauraisi, ja mieluummin hän tahtoo maksaa minulle palkan."
"Te olette viisaampi kuin luulinkaan, Ana. Ei koskaan juolahtanut mieleenikään, että Nehesistä voisi kirjoittaa kertomusta, vaikka, totta kyllä, kerron juttuja hänestä, mikä on melkein samaa."
Hän kumartui eteenpäin, nojaten päätään kättänsä vasten, ja jättäen pois ivallisen sävyn äänestään, katsoi minua silmiin ja kysyi:
"Miksi suostuitte? Odottakaahan, kun ajattelen. Se ei ole siksi, että haluaisitte rikkautta, jos sitä on voitettavissa täällä; ei hovin loiston eikä komeuden tähden; ei saadaksenne olla suurten seurassa, jotka todellisuudessa ovat niin pieniä. Kaikkiin näihin asioihin nähden ei teillä, Ana, ole mitään pyyteitä, jos ymmärrän sydämenne oikein, teillä, joka olette taiteilija, ei vähempää eikä enempää. Kertokaa minulle sitten, miksi tahdotte te, vapaa mies, joka voitte ansaita elatuksenne ja oleskella valtaistuimen lähellä, panna niskanne ruhtinaitten kantapäitten väliin tullaksenne litistetyksi palvelijoiden, hallitsijan seuralaisten ja kantotuolien kantajien yleisen kaavan mukaiseksi?"
"Sanon sen teille, prinssi. Ensiksi, koska valtaistuimet luovat historian ja historia valtaistuimet, ja minä luulen, että Egyptissä en tekeillä suuria tapahtumia, joista minä tahdon saada osani. Toiseksi, koska jumalat antavat ihmisille lahjoja ainoastaan kerran tai kahdesti elämässä ja niiden hylkääminen on loukkaus jumalia kohtaan, jotka antoivat ne meille käyttääksemme niitä tarkoituksiin, joista emme tiedä mitään. Ja kolmanneksi" — tässä epäröin.
"Ja kolmanneksi — sanokaa se, sillä se on epäilemättä suurin syy."
"Ja kolmanneksi, oi prinssi — no, sanat soivat niin oudolta miehen huulilta — mutta kolmanneksi, koska rakastan teitä. Siitä hetkestä asti, kun näin kasvonne, pidän teistä niinkuin en koskaan ole pitänyt kenestäkään miehestä — en edes isästäni. En tiedä miksi. Varmasti en ainakaan siksi, että olette prinssi."
Kuullessaan nämä sanat istui Seti miettien ja niin hiljaa, että säikähtäen, koska minä alhainen kirjanoppinut olin tullut liian rohkeaksi, lisäsin nopeasti:
"Antakoon teidän Korkeutenne anteeksi palvelijalleen hänen rohkeat sanansa. Hänen palvelijansa sydän puhui eivätkä huulet."
Hän kohotti kättään ja minä pysähdyin. "Ana, kaksoisveljeni Raasta", sanoi hän, "tiedättekö, ettei minulla ole ollut koskaan ystävää?"