"Ettekä ilman syytä, luullakseni", mutisi Bakenkhonsu, mutta kun kysyin, mitä hän sillä tarkoitti, ei hän tahtonut tai ei osannut kertoa sitä minulle. Näytti yhä synkemmältä ja palatsin elämä, joka omalla tavallaan oli ollut hupaisaa, tuli surulliseksi. Kukaan ei tiennyt, mitä oli tulossa, mutta kaikki tiesivät, että jotakin oli tulossa ja ojensivat kätensä yrittäen suojata taistelevien jumalien iskuilta sitä, mikä oli heille kaikkein rakkainta. Setille ja Merapille oli rakkain heidän poikansa, suloinen pienokainen, joka jo juoksi ja leperteli, ja jolla Rameses-suvun lapsena oli harvinainen terveys ja henkiset kyvyt. Aina piti poikasen olla joko isän tai äidin näkyvissä. Noina päivinä näin todellakin hyvin harvoin Setiä, eikä meidän opinnoistammekaan tullut mitään, kun hän aina Merapin kanssa piti huolta pojastaan.
Kun Usertille kerrottiin siitä, sanoi hän erään ystäväni kuullen:
"Epäilemättä koettaa hän kasvattaa tuota sekasikiötä täyttääkseen sillä Egyptin valtaistuimen."
Mutta voi! Kaikki, mikä oli määrätty pikku Setin täytettäväksi, oli ruumisarkku.
* * * * *
Oli hiljainen, kuuma ilta, niin kuuma, että Merapi oli pyytänyt hoitajatarta tuomaan lapsen vuoteen ja asettamaan sen kahden pylvään väliin suureen pylväskäytävään. Siinä hän nukkui vuoteellaan, rakastettavana kuin jumalainen Horus. Merapi istui hänen vieressään tuolilla, jolla oli aivankuin antiloopin jalat. Seti käveli edestakaisin penkereellä pylväskäytävän toisella puolella nojaten olkapäähäni jutellen yhtä ja toista. Silloin tällöin ohimennessään pysähtyi hän hetkeksi kirkkaassa kuun valossa ollakseen varma, että Merapi ja lapsi voivat hyvin, kuten hänelle hiljakkoin oli tullut tavaksi tehdä. Sitten puhumatta mitään, jottei vaan herättäisi poikaa, hän hymyili Merapille, joka istui miettien pää käden varassa, ja kulki edelleen.
Yö oli hyvin hiljainen. Palmun lehdet eivät värähtäneetkään, sakaalit eivät liikkuneet ja kimeä-ääniset hyönteisetkin olivat lopettaneet surinansa. Sitäpaitsi tuo suuri kaupunki alhaalla oli äänetön kuin hauta. Oli aivankuin jonkun lähenevän turmion enne olisi peloittanut maailman äänettömäksi. Sillä epäilemättä oli ilmassa turmiota. Kaikki tunsivat sen, hoitajatarkin, joka aivan kyyristyi tullessaan emäntänsä tuolin luo ja silloin tällöin vapisi kuumuudesta.
Äkkiä pikku Seti heräsi ja kertoi nähneensä unta.
"Mistä sinä uneksit, poikani?" kysyi hänen isänsä.
"Näin unta", jokelsi hän, "että nainen, jolla oli samanlaiset vaatteet kun äidillä tuolla temppelissä, otti minua kädestä ja vei minut ilmaan. Katsoin alaspäin ja näin sinut ja äidin kalpeina ja itkien. Minäkin aloin itkeä, mutta tuo nainen, jolla oli höyhenpäähine, kielsi minua, sillä hän kuljetti minua kauniiseen, suureen tähteen, johon äiti tulisi pian minua tapaamaan."