"Turmioon, luullakseni", vastasi hän, "mutta millaiseen turmioon, sitä en tiedä."
Sen jälkeen emme puhuneet enempää, sillä kaikki olimme liian peloissamme.
* * * * *
Viimein päivä valkeni näyttäen hirveimmän näyn, mitä ihmissilmä on milloinkaan nähnyt.
Pilvimuuri oli kadonnut ja kirkkaassa aamuvalossa huomasimme, että Punainen meri oli jakautunut kahtia. Siihen keskelle jäi leveä ajotie, joka näytti ikäänkuin tuulen muodostamalta, tai kenties maanjäristys oli sen äkkiä rakentanut. Kukapa sen voi sanoa? En ainakaan minä, joka en koskaan astunut tuolle kuoleman polulle. Tätä polkua pitkin kiiruhtivat kymmenet tuhannet israelilaiset veden lainehtiessa kummallakin puolen, ja heitä seurasi koko faraon armeija, paitsi ne, jotka olivat eronneet siitä ja seisoivat tai makasivat ympärillämme katsellen. Näimmepä kultaiset vaunutkin, jotka ilmaisivat itse faraon ja hänen henkivartiostonsa läsnäolon, keskellä tuota hajaantunutta sotajoukkoa, joka pyrki eteenpäin ilman sotakuria ja järjestystä.
"Mitä nyt? Oi! Mitä nyt?" mumisi Seti, ja hänen puhuessaan järähti maa toisen kerran. Silloin meren länsiosassa nousi mahtava aalto, joka näytti olevan korkea kuin pyramiidi. Se vyöryi eteenpäin vaahtopäisenä ja vain hetken, ei enempää, näimme Egyptin armeijan. Tuona hetkenä olin kuitenkin näkevinäni mahtavia haamuja, jotka pakenivat maalle päin pitkin aallon harjaa. Minä pidin noita haamuja Egyptin jumalina, joita ajoi takaa kuin piiskalla kirkas ja loistava olento. He menivät ja tulivat surkeasti valitellen, ja aalto vyöryi alas.
Mutta sen takana marssivat israelilaisten joukot turvallisesti toiselle rannalle.
Tuli synkkä pimeys ja pimeyden läpi näin tai olin näkevinäni Merapin, Israelin kuun, seisovan edessämme pelästyneen näköisenä ja kuulin tai luulin kuulevani hänen huutonsa:
"Oi! Auta minua Seti, puolisoni! Auta minua Seti, puolisoni!"
Sitten hänkin katosi.