"Farao! Farao! Terve Faraolle!" huusivat he ja heittäytyivät maahan.
Ja tuo huuto levisi kuin tuuli läpi Memphiksen.
Me olimme saapuneet torin keskelle ja tuolla temppelin suuren portin edustalla paloi valtaava rovio. Rovion edessä liikkui olentoja, joista yhden tunsin tietäjäpukuunsa pukeutuneeksi Kiiksi. Heidän ympärillään oli kaksinkertainen sotilasketju, joka pidätti kansaa paikoillaan.
Ja se olikin tarpeellista, sillä he raivosivat kuin mielipuolet ja heristelivät nyrkkejään. Rovion lähellä oli joukko pappeja, ja minä näin heidän keskellään miehen ja naisen, jälkimmäinen hiukset hajallaan ja revityissä vaatteissa, aivan kuin häntä olisi raa'asti kohdeltu. Samassa hänen voimansa näyttivät loppuvan ja hän vaipui maahan. Silloin näin hänen kasvonsa, ne olivat Merapin, Israelin kuun.
Hän ei siis ollut kuollut. Mies hänen vieressään kumartui nostaakseen hänet ylös, mutta varjosta lensi kivi hänen selkäänsä, joka pakoitti hänet suoristamaan itsensä, jonka hän teki kiroten heittäjää. Tunsin heti tuon äänen, vaikka puhuja olikin valepuvussa.
Se oli israeliitta Labanin ääni, hänen, joka oli Merapin kihlattu ja oli yrittänyt murhata meidät Goshenissa. Mitä, teki hän täällä? Se minua ihmetytti.
Kii puhui. "Kuulkaa, miten tuo hebrealainen kissa sylkee", sanoi hän. "No, asia on tutkittu ja päätös tehty, ja ajattelen, että noidan likeinen ystävä saa ensin tyydyttää liekkejä. Tarkatkaa häntä nyt, ehkä hän muuttuu joksikin."
Kaiken tämän hän puhui hymyillen tavalliseen, miellyttävään tapaansa vielä silloinkin, kun antoi merkin temppelin mustille orjille, jotka seisoivat siinä lähellä. Nämä juoksivat esiin ja tuli välkkyi heidän kuparisissa rannerenkaissaan, kun he tarttuivat Labaniin. Hän vastusti raivoissaan, huutaen:
"Missä teidän sotajoukkonne on, egyptiläiset, ja missä on koiranne, farao? Menkää kaivamaan heidät ylös Punaisesta merestä. Hyvästi, Israelin kuu. Katso, miten kuninkaallinen rakastajasi kruunaa sinut viimein, sinä uskoton —"
Hän ei sanonut enempää, sillä samassa orjat heittivät hänet pää edellä keskelle suurta roviota, joka hetkiseksi himmeni ja paloi jälleen kirkkaasti.
Silloin Merapi ponnisti itsensä seisomaan ja huusi kaikuvalla äänellä nuo sanat, jotka prinssi ja minä olimme jo kuulleet kaukana Punaisen meren rannalla —