"Niin", vastasin minä, "koska rakkaus on elämän avain ja ainoastaan ne ovat kirottuja, jotka eivät milloinkaan ole oppineet rakastamaan."
"Miksi kirottuja, Ana, sillä, jos elämä jatkuu, voivat he vielä oppia?" Hän pysähtyi hetkeksi ja jatkoi sitten: "Olen iloinen, että poika kuoli, Ana, vaikka, jos hän olisi elänyt, olisi hänestä varmaan tullut jälkeeni farao, koska kuningattarella ei ele yhtään lasta. Mutta mitä merkitsee olla faraona? Minä olen hallinnut nyt kuusi vuotta, luulen, että minua rakastetaan, hallinnut sairasta maata, jota olen koettanut parantaa, hallinnut autiota maata, jonka olen koettanut saada uudelleen kasvamaan. Oi, noitten hebrealaisten kirous vaikutti tehokkaasti! Ja luulen, että se oli minun syyni, Ana, sillä jos minussa olisi ollut enemmän miestä, olisi minun, sen sijaan, että heitin kuormani syrjään, pitänyt jatkuvasti vastustaa isääni Meneptahia ja hänen politiikkaansa, ja jos olisi tarvittu, yllyttää kansakin häntä vastaan. Silloin israelilaiset olisivat menneet, eikä mikään kärsimys olisi kohdannut Egyptiä. No niin, minkä tein, sen tein kenties siksi, että minun täytyi, ja mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Nyt päiväni ovat päättymässä ja minä lähden täältä selittämään asioitani parhaani mukaan. Rukoilen hartaasti, että löytäisin tuomareita, jotka ymmärtävät — ja ovat suopeita."
"Miksi farao puhuu noin?" kysyin minä.
"En tiedä, Ana, mutta viime aikoina on tuo hebrealainen puolisoni ollut paljon mielessäni. Hän oli viisas tavallaan, yhtä viisas kuin rakastettavakin, eikö ollutkin? Ja jos voisimme vielä kerran nähdä hänet, niin kenties vastaisi hän kysymykseemme. Mutta vaikka hän onkin niin lähellä minua, en milloinkaan voi nähdä häntä selvästi. Voitteko te Ana?"
"En, farao, vaikka eräänä yönä vanha Bakenkhonsu vannoi nähneensä hänet. Hän oli kulkenut ohitsemme ja katsonut minuun hyvin tarkasti ohimennessään."
"Ah! Bakenkhonsu! Niin, hän on myöskin viisas ja rakasti häntä omalla tavallaan. Hänen lihansa surkastuu yhä enemmän, vaikka kenties hän elää uhratakseen kummankin meidän haudallamme. Niin, Bakenkhonsu on Taniksessa, vai onko hän Tebessä, hänen Majesteettinsa Usertin kanssa, jota hän aina haluaa totella, kuten minäkin. Hän voi kertoa meille jotakin siitä, mitä hän näki. Tämä huone on kuuma, Ana; seisokaamme ulkona.".
Menimme verhon toiselle puolen ja seisoimme pylväskäytävässä katsellen kuun valaisemaa puutarhaa ja juttelimme yhtä ja toista — muistaakseni israelilaisista, jotka, kuten hän oli kuullut, vaelsivat Sinain korvessa. Silloin äkkiä kumpikin vaikenimme.
Pilvi peitti kuun, joten tuli aivan pimeä. Pilvi poistui, ja minä huomasin, ettemme enään olleet yksin. Tuossa meidän edessämme oli matto, ja matolla makasi kuollut lapsi, kuninkaallinen pikku Seti. Maton vieressä seisoi nainen tuskaisin silmin katsellen kuollutta lasta; se oli hebrealainen nainen nimeltään Israelin kuu.
Seti kosketti minuun ja osoitti Merapia, ja minä osoitin lasta. Sitten Merapi äkkiä kumartui alas, otti lapsen syliinsä ja ojensi sen isää kohden. Mutta kas! Se ei enää ollut kuollut, ei, se nauroi ja nauroi ja huomattuaan isänsä näytti kietovan kätensä hänen kaulaansa ja suutelevan häntä huulille. Ja tuska naisen silmissä muuttui kuvaamattomaksi iloksi, ja hän muuttui ihanammaksi kuin tähti. Sitten, hymyillen kuten lapsi, kääntyi Merapin henki Setin puoleen, nyökkäsi ja katosi.
"Me olemme nähneet kuolleen", sanoi Seti minulle heti sen jälkeen, "ja oi! Ana, kuollut elää sittenkin!"