"Mitä!" hän huusi. "Uskallatteko tulla uhkailemaan minua omassa linnassani, ja tahtoisitteko saada koko Israelin kansanjoukon, joka on rikastunut tässä maassa, vapautetuksi työstään. Kuulkaa, palvelijani ja kirjurit, — kirjoittakaa julistukseni. Menkää te Goshenin maahan ja sanokaa israelilaisille, että tiiliä, joita he tekivät, on heidän tehtävä kuten ennenkin, ja enemmän työtä on heidän tehtävä kuin ennen muinoin isäni Rameseksen aikana. Mutta enemmän olkia heille ei anneta tiilien tekoon. Koska he ovat laiskoja, niin menkööt ulos ja kerätkööt itse itselleen olkia; saavat kokoilla niitä pelloilta."
Oli hetken hiljaisuus. Sitten sanoivat molemmat profeetat yhtä aikaa, osoittaen sauvoillaan Faraota:
"Jumalamme nimessä me kiroamme sinut, Farao, jonka pian on kuoltava ja tehtävä tili tästä synnistä. Egyptin kansan kiroamme myös. Perikato on heidän palkkansa; kuolema on heidän leipänsä ja veri heidän juomansa suuressa kurjuudessa. Ja viimein Farao päästää kansan menemään."
Sitten, odottamatta vastausta, kääntyivät he ja astuivat vierekkäin, eikä kukaan estänyt heidän kulkuaan. Jälleen oli hiljaisuus salissa, kauhun hiljaisuus, sillä nämä olivat peloittavia sanoja, mitä profeetat olivat puhuneet. Farao tiesi sen, sillä hänen leukansa painui rintaa vasten, ja hänen kasvonsa, jotka olivat olleet punaiset vihasta, muuttuivat valkeiksi. Userti peitti kädellään silmänsä, kuin karkoittaakseen pois jonkun ilkeän harhanäyn, ja Setikin näytti levottomalta, ikäänkuin tuo kauhea kirous olisi löytänyt sijan hänenkin sydämessään.
Faraon viittauksesta löi visiiri Nehesi kolmasti maahan virkasauvallaan ja osoitti ovea, täten antaen tavallisen merkin, että oikeusistunto oli lopussa, jolloin kaikki kansa kääntyi ja meni pois alaspainetuin päin puhumatta sanaakaan toisilleen. Äkkiä oli suuri sali tyhjänä, lukuunottamatta upseereita ja vartiostoja ja niitä, jotka seurasivat Faraota. Kun kaikki olivat menneet, nousi prinssi Seti ja kumarsi valtaistuimen edessä.
"Oi Farao", hän sanoi, "tee hyvin ja kuuntele. Me olemme kuulleet noiden hebrealaisten miesten puhuvan kovia sanoja, sanoja, jotka uhkaavat sinun jumalallista elämääsi, oi Farao, ja huutavat onnettomuutta koko maalle. Farao, tämä Israelin kansa on sitä mieltä, että he kärsivät vääryyttä ja ovat sorretut. Anna minulle, pojallesi, allekirjoittamasi ja sinetillä varustettu paperi, jonka nojalla minulla on valta mennä Goshenin maalle ja tarkoin tutkia näitä asioita, ja jälkeenpäin antaa totuudenmukainen kertomus sinulle. Silloin, jos sinusta näyttää, että Israelin kansaa on väärin kohdeltu, voit keventää heidän kuormaansa ja tehdä tyhjäksi heidän profeettainsa kirouksen. Mutta jos huomaat, että kertomukset, mitä he kertovat, ovat vääriä, silloin sanasi pantakoon täytäntöön."
Kuullessani tämän, minä, Ana, luulin, että Farao tulisi vielä vihaisemmaksi. Mutta niin ei käynyt, sillä kun hän taas puhui, oli hänen äänensä alakuloinen huolista tai väsymyksestä.
"Tapahtukoon tahtosi, poikani", sanoi hän. "Mutta ota mukaasi suuri sotamiesvartiosto, jotteivät nuo kyömynenäiset koirat tuottaisi sinulle turmiota. Minä en luota heihin, jotka aina ovat olleet Egyptin vihollisia. Eivätkö yhtyneet Niiniven barbaareihin, jotka kukistin suuressa taistelussa, ja eivätkö he nyt uhkaa meitä jumalansa nimessä? Kuitenkin, kirjoittakaa paperi valmiiksi, ja minä tahdon sinetöidä sen. Maltapas. Ajattelen, Seti, että sinulla, joka olet aina ollut lempeämielinen, on vähän liian pehmeä sydän noita lammasmaisia orjia kohtaan. Siksi en tahdo lähettää sinua yksin. Serkkusi Amenmeses tulee mukanasi, mutta on sinun käskyjesi alainen. Se on sanottu."
"Elämä! Veri! Voima!" sanoivat sekä Seti että Amenmeses, siten tunnustaen kuninkaan määräyksen oikeaksi. Nyt luulin, että kaikki olisi lopussa. Mutta ei ollut, sillä Farao sanoi heti senjälkeen:
"Vetäytykööt vartijat salin toiseen päähän ja heidän mukanaan palvelijat. Kuninkaan neuvosto ja hovikunnan upseerit jääkööt paikoilleen."