"Ja koska ne ovat tosia, täytyy niiden tapahtua. Mitä hyödyttää siis varoittaa sellaisesta, jonka täytyy tapahtua? Ei voi olla kahta totuutta. Mitä haluaisitte minun tekevän? Ettenkö menisikään tuolle matkalle? Mutta minunhan on mentävä, sillä jollen menisi, muuttuisi totuus valheeksi, joka on mahdotonta. Sanotte, että sallimus on määrännyt matkani ja mentyäni tapahtuu sellaisia ja sellaisia asioita. Ja kuitenkin neuvotte, etten menisi, sillä sitähän tarkoitatte. Oi, Kherheb Kii ja Bakenkhonsu, epäilemättä olette suuria tietäjiä ja hyvin viisaita, mutta on suurempi, joka hallitsee maailmaa viisaudella, johon verrattuna teidän on kuin vesipisara Niilissä. Kiitän teitä varoituksistanne, mutta huomenna matkustan Goshenin maahan täyttämään faraon käskyä. Jos palaan sieltä, puhumme näistä asioista tässä maailmassa. Jollen tule takaisin, puhumme kenties niistä jossakin muualla. Hyvästi!"

VI.

GOSHENIN MAA.

Prinssi Seti ja hänen suuri seurueensa pääsivät onnellisesti Goshenin maahan, minä, Ana, istuen hänen kanssaan vaunuissa. Se oli siihen aikaan, kuten nytkin, viljava maa, joka laajeni aivan tasaisena autioitten kukkularyhmien takana, joitten poikki kuljimme kaitaa, mutkikasta polkua pitkin. Kaikkialla tasangolla kulki kanavia, joitten välissä oli suuria peltoja, joihin juuri oli siemen kylvetty. Siellä oli myös vihreitä ruohoniittyjä, joissa oli laitumella satoja eläimiä, ja niiden takana, kuivuneilla rämemailla, kulki lammaslaumoja. Goshen, kylä, jos sitä niin voi nimittää, oli ainoastaan mitätön paikka. Siellä ei ollut muuta kuin joukko savimajoja, joitten keskellä oli rakennus, myös savesta, ja sen edessä kaksi tiileistä rakennettua pylvästä. Se oli tämän kansan temppeli, kuten meille kerrottiin, jonka sisimmäisiin osiin ei saanut kukaan muu astua kuin heidän ylimmäinen pappinsa. Minä nauroin nähdessäni sen, mutta prinssi nuhteli minua sanoen, ettei pitäisi tuomita henkeä ruumiin mukaan eikä jumalaa huoneen perusteella.

Me leiriydyimme kylän ulkopuolelle ja pian pääsimme selville, että tässä ja tuolla kauempana toisissa kylissä asui noin kymmenen tuhatta ihmistä, jotka useimmat kuljeskelivat leirimme ympärillä nähdäkseen meidät. Miehillä oli tulinen katse ja kyömynenä, nuoret naiset olivat kauniita ja miellyttäviä nähdä, vanhemmat naiset suurimmaksi osaksi pyyleviä ja hieman kömpelöitä, ja lapset hyvin suloisia. Kaikki oli puettu karkeisiin, kotikutoisiin, tumman värisiin liina-viittoihin, mutta naisten puvut olivat kirjaillut valkealla kankaalla. Huolimatta varallisuudesta, jota näimme ympärillämme olevissa pelloissa ja karjassa, ei heillä ollut paljon koristuksia, tai kenties oli ne kätketty meiltä.

Oli helppo nähdä, kuinka he vihasivat meitä egyptiläisiä ja vieläpä uskalsivat halveksiakin meitä. Viha näkyi heidän kiiluvista silmistään, ja minä kuulin heidän nimittävän meitä "epäjumalanpalvelijoiksi" ja kyselevän, missä jumalamme, härkä oli, sillä ollen tietämättömiä luulivat he meidän palvelevan Apis-härkää (kuten kenties jotkut rahvaasta tekevät) sensijaan, että pidämme tuota pyhää eläintä luonnon voimien vertauskuvana. Vieläpä he tekivät enemmänkin. Ensimmäisenä yönä tulomme jälkeen teurastivat he samanlaisen härän kuin Apis on ja aamulla löysimme sen tieltä lähellä leiriämme, ja sen nahkaan oli työnnetty suuri joukko vielä elävien sittiäisten teräviä pistimiä. Sillä he eivät taaskaan tienneet, ettei tuo kuoriainen ole egyptiläisten jumala, vaan ainoastaan Luojan vertauskuva. Sittiäinen pyörittää pallon mudasta ja laskee siihen munansa hautoakseen niitä, ja samoin Luoja pyörittää maailmaa, joka näyttää tulevan pyöreäksi, ja synnyttää siihen elämää.

Kaikki leirissämme olivat vihaisia tuosta häväistyksestä, paitsi prinssi, joka sanoi nauraen, että hän piti pilaa raakana, mutta sukkelana. Mutta pahemmin oli käydä. Eräs päihtynyt sotilas oli häväissyt hebrealaista naista, joka tuli yksin kanavasta vettä nostamaan. Huhu tästä lensi ja muutama tuhat israelilaista hyökkäsi leiriin, huutaen ja vaatien kostoa niin uhkaavalla tavalla, että oli välttämätöntä muodostaa vartijoista oikea sotajoukko.

Prinssi määräsi, että tyttö ja hänen sukulaisensa tuotaisiin esiin selittämään asiaa. Hän tuli itkien ja voivotellen, ja repien koristeitaan, samalla heittäen tuhkaa päänsä päälle, vaikka kävi selville, ettei sotilas ollut tuottanut hänelle mitään suurempaa vaaraa, sillä tyttö juoksi pakoon. Prinssi pyysi häntä näyttämään miehen, jos hän tuntisi sen, ja hän osoitti erästä kreivi Amenmeseksen henkivartijaa, jonka kasvot olivat täynnä aivankuin naisen kynnen jälkiä. Kun häneltä kysyttiin, sanoi hän muistavansa vähän koko asiasta, mutta tunnusti, että hän oli nähnyt naisen kanavan rannalla kuun nousun aikana ja laskenut leikkiä hänen kanssaan.

Tytön sukulaiset huusivat, että mies oli tapettava, koska hän oli yrittänyt häväistä korkeasyntyistä israelilaista naista. Siihen ei Seti suostunut, vaan sanoi, ettei se rikos tuota kenellekään kuolemaa, mutta lupasi hän määrätä miehen julkisesti ruoskittavaksi. Silloin Amenmeses, joka piti sotilaistaan, hyökkäsi kiivaasti esille sanoen, ettei hänen palvelijaansa saisi koskeakaan siksi, että tämä oli yrittänyt hyväillä kaunista israelilaista naista, jolla ei ollut mitään asiaa liikkua yksin yöllä. Hän lisäsi, että jos mies ruoskittaisiin, hän ja hänen seurueensa poistuisivat leiristä ja marssisivat takaisin ilmoittamaan faraolle.

Keskusteltuaan neuvonantajiensa kanssa ilmoitti prinssi naiselle ja tämän sukulaisille faraon määräyksen, että hän tahtoi tuomita asiat, ja käski heitä tulemaan hoviin kuukauden kuluttua ja esittämään siellä syytteensä sotamiestä vastaan. He lähtivät pois tyytymättöminä, sanoen, että Amenmeses oli häväissyt heidän tytärtään vielä enemmän kuin hänen palvelijansa oli tehnyt. Ja kaiken tämän loppu oli se, että seuraavana yönä löydettiin sotilas kuolleena, ruumis puukon iskuja täynnä. Tyttöä, hänen vanhempiaan ja veljiään ei voitu löytää, sillä he olivat paenneet erämaahan, eikä ollut mitään merkkiä, mikä olisi näyttänyt, kuka sotamiehen oli murhannut. Sentähden ei voitu tehdä mitään muuta kuin haudata ruumis.