"Teidän ylhäisyytenne on onnellinen omatessaan sielun, jota hän haluaa lähestyä. Meidän kaikkien laitamme ei ole niin", vastasin nauraen, sillä koetin kääntää hänen ajatuksensa muualle asioilla, joista hän piti.
Juuri silloin hevoset, jotka eivät olleet kaikkien parhaita, pysähtyivät erään hiekkatörmän juurelle. Eikä Seti sallinut ajajan lyödä niitä, vaan käski hänen antaa niiden levätä hetken. Sillä aikaa me nousimme vaunuista ja kuljimme autiota kukkulaa kohden, hän nojaten käsivarteeni. Kun saavuimme sen harjalle, kuulimme nyyhkytystä ja hiljaista puhetta kukkulan toiselta puolen. Kuka tuo puhuja ja nyyhkyttä ja oli, emme voineet nähdä tamariskipensaitten takia, jotka kerran olivat muodostaneet aidan.
"Lisää julmuutta, tai ainakin surua", kuiskasi Seti. "Menkäämme katsomaan."
Hiivimme tamariskipensaitten luo ja kurkistaessamme niitten kohenen kevyitten latvojen välistä näimme suloisen näyn erämaan kuun kirkkaassa valossa. Tuossa noin viiden askeleen päässä seisoi nuori ja kaunisvartaloinen nainen valkeassa puvussa. Hänen kasvojansa emme voineet nähdä, sillä ne oli käännetty meistä poispäin ja pitkä, musta tukkakin, joka liehui olkapäillä, peitti niitä. Hän rukoili ääneen, puhuen välillä hebreaa, jota me kumpikin ymmärsimme jonkun verran, ja välillä egyptin kieltä, kuten sellainen, joka on tottunut ajattelemaan kummallakin kielellä. Vähän päästä keskeytti rukouksen nyyhkytys.
"Oi kansani Jumala", sanoi hän, "riennä minulle apuun ja vie minut turvallisesti kotiin, ettei Sinun lapsesi jäisi yksin korpeen petoeläinten eikä ihmisten saaliiksi, ihmisten, jotka ovat pahempia kuin eläimet."
Sitten hän nyyhkytti, polvistui olkitaakan päälle ja alkoi jälleen rukoilla.
"Oi Jumala", sanoi hän, "oi isieni Jumala, auta kurjaa sydäntäni, auta kurjaa sydäntäni."
Aioimme juuri astua esiin ja kysyä häneltä, mikä häntä vaivasi, kun hän äkkiä käänsi päätään niin, että valo lankesi suoraan hänen kasvoilleen. Ne olivat niin suloiset, että minä pidätin henkeäni ja prinssi vieressäni säpsähti. Totisesti ne olivat enemmän kuin suloiset, sillä niinkuin valo loistaa alabasterimaljan tai helmen läpi, samoin tämän naisen henki loisti kyyneleisten kasvojen läpi, tehden ne salaperäisiksi näin yöllä. Silloin ymmärsin, varmaan ensi kerran, että se on sielu, joka todellisesti kaunistaa sekä naisen että miehen, eikä ruumis. Valkea alabasterimaljakko, miten kaunis lieneekin, on kuitenkin vain malja; se on kätketty valo, joka antaa sille tähden loistavan kauneuden. Ja nuo silmät, nuo suuret, uneksivat silmät täynnä kyyneliä ja väriltään kuin loistavat lasurikivet. Oi! Kuinka olisi voinut katsoa niihin ihastumatta!
"Merapi", kuiskasin minä.
"Israelin kuu", mumisi Seti, "täynnä kuun valoa, suloinen kuin kuu, salaperäinen kuin kuu ja palvelemassa kuuta, äitiään."