"Oi, herra", voivotti Merapi, "äitini oli korkea-arvoinen nainen Syrian vuoristosta ja hänellä oli niin valkea iho kuin maito ja silmät taivaan siniset."
"Toiseksi", jatkoin huomioonottamatta hänen puhettaan, "jos suuri prinssi Seti on todellakin täällä Goshenissa ja tyttö asuu täällä, on mahdotonta, ettei hän olisi mennyt katsomaan prinssiä. Koska hän on nainen, on ainoastaan kaksi syytä, jotka pidättäisivät häntä siitä, toinen — että hän pelkää ja vihaa häntä, jota hän ei sano tekevänsä, ja toinen — että hän pitää hänestä liian paljon, ja ollen varovainen, pitää viisaimpana, ettei enää näe häntä."
Kuultuaan ensimmäisen syyn katsoi Merapi ylös ja pani huulensa kuin vastatakseen. Sitten hän painoi silmänsä alas ja näytti äkkiä hillitsevän itsensä, samalla kun näin kuun valossakin punan kohoavan hänen kasvoilleen ja pitkin valkoisia käsivarsiaan.
"Herra", läähätti hän, "miksi loukkaatte minua? Vannon, etten milloinkaan tähän hetkeen asti ole ajatellut sellaista. Se olisi todellakin rikos."
"Epäilemättä", huomautti Seti, "vaikka kuitenkin sellainen, jonka kuninkaat voisivat suoda anteeksi."
"Kolmanneksi", jatkoin minä yhä, ikäänkuin en olisi kuullut heitä kumpaakaan, "jos tämä tyttö olisi se, joka hän väittää olevansa, ei hän kulkisi yksin yöllä erämaassa, sillä olen kuullut arabialaisten kesken puhuttavan, että Merapi, leviitta Nathanin tytär, ei ole mitään alhaista sukua ja hänen omaisensa ovat rikkaita. Kuitenkin, niin paljon kuin hän valehteleekin, voimme nähdä omin silmin, että hän on kaunis."
"Niin, veli, ja se on meidän onnemme, sillä epäilemättä saamme hänestä hyvän hinnan tuolla erämaassa orjakauppiailta."
"Oi, herra", huusi Merapi kooten viittansa helmat, "te ette ole varmastikaan, niin minusta tuntuu, vaikka en tiedä miksi, mikään ilkeä varas. Te, jolla on äiti ja kenties sisaria, ette tuomitse naiselle sellaista kohtaloa. Älkää tuomitko minua väärin siksi, että olen yksin. Farao on määrännyt, että meidän on koottava olkia tiilien tekoa varten. Tänä aamuna lähdin kauas hakemaan naapurilleni, jonka vaimo on sairaana. Mutta ennen auringon laskua kompastuin ja satutin itseni terävään kiveen. Katsokaa", ja nostaen jalkaansa näytti hän meille haavoitettua nilkkaansa, josta vieläkin vuosi verta, näky, joka liikutti meitä, "ja nyt en voi kulkea ja kantaa tätä olkitaakkaa, jonka olen sellaisella vaivalla koonnut."
"Ehkäpä hän puhuu totta, veli", sanoi prinssi, "ja jos viemme hänet kotiin, emme kai saa niinkään pientä palkintoa leviitta Jabezilta. Mutta sanokaa minulle ensin, neiti, mikä rukous se oli, jonka lausuitte kuulle, että Hathor pelastaisi sielunne?"
"Herra", vastasi hän, "ainoastaan epäjumalia palvelevat egyptiläiset rukoilevat Hathoria, rakkauden jumalatarta."