"Olemme tulleet etsimään teidän ylhäisyyttänne", sanoi hän, "peläten, että joku vahinko olisi kohdannut teitä."
"Kiitän teitä, serkku", vastasi prinssi, "mutta vahinko on sattunut toiselle, eikä minulle."
"Se on hyvä, teidän Korkeutenne", sanoi kreivi tarkastaen hymyillen Merapia. "Mihin on neitiä haavoitettu? Ei sydämeen ainakaan, siitä olen varma."
"Ei, serkku, vaan jalkaan, ja siksi hän ajaakin kanssani vaunuissa."
"Teidän Ylhäisyytenne oli ystävällinen onnettomalle. Pyydän teitä antamaan minulle paikkanne tai sallikaa minun nostaa tyttö hevosen selkään."
"Ajakaa eteenpäin", sanoi prinssi.
Niin tulimme kylään sotilaiden seuraamina, joitten kuulin laskevan pilaa prinssistä ja Merapista, minkä Labankin näkyi kuulevan katsoen tuimasti ympärilleen ja purren hampaitaan. Vaunut pysähtyivät Merapin osoituksesta hänen enonsa Jabezin asunnon luona; hän oli valkopartainen, viekassilmäinen, vanha mies. Tämä ryntäsi esille savikattoisen asuntonsa ovesta huutaen, ettei hän ollut tehnyt sellaista pahaa, että sotilaiden tarvitsisi tulla häntä ottamaan.
"Nuo egyptiläiset eivät aio ottaa teitä, vaan sisarentyttärenne ja morsiameni", huusi Laban, jolle sotilaat ja muutamat ympärille kokoontuneet naiset nauroivat. Sillä aikaa auttoi prinssi Merapia astumaan vaunuista, nostaen hänet maahan. Tuo näky näytti raivostuttavan Labania, joka hyökkäsi esiin riistääkseen tytön hänen käsivarsiltaan — ja yrittäen sysätä hänen ylhäisyytensä syrjään. Sotilaiden päällikkö — joka oli faraon henkivartijain upseeri — kohotti miekkansa ja antoi sen lavalla Labanille päähän sellaisen iskun, että hän kaatui kasvoilleen ja makasi siinä voihkien.
"Viekää pois tuo hebrealainen koira ja ruoskikaa hänet!" huusi kapteeni. "Saako tuollainen koskea Egyptin kuninkaalliseen vereen?"
Sotilaat juoksivat esiin täyttääkseen hänen käskynsä, mutta Seti sanoi levollisesti: