"Sellainen on tahtoni", jatkoi Meneptah, "ja ne, jotka seurustelevat kanssasi, ja kaikki neuvonantajani ovat samaa mieltä kuin minä, sillä totisesti Egypti ei voi sietää sellaista ilkeätä petosta. Kuitenkin lakimme ja tavan tähden on välttämätöntä, ennen kuin ryhdytään noihin suuriin sotatoimiin ja valtiollisiin asioihin, että se, joka on lähinnä valtaistuinta ja määrätty perimään sen, antaa suostumuksensa siihen. Suostutko, Egyptin prinssi?"
"En suostu, farao. Minusta se olisi katala teko. Kymmeniätuhansia surmattaisiin syystä, että muutamat hupsut hyökkäsivät miehen kimppuun, joka sattui olemaan kuninkaallista sukua, koska tämä varomattomuudessaan oli loukannut heidän pyhintään."
Huomasin, että tämä vastaus suututti faraota, sillä ei koskaan ennen ollut hänen tahtoaan tällä lailla vastustettu. Kuitenkin hän hillitsi itsensä ja kysyi:
"Suostutko sitten, prinssi, lievempään tuomioon, nimittäin siihen, että hebrean kansa hajoitetaan, että vaarallisimmat lähetetään erämaihin tekemään työtä vuorikaivoksissa ja kivilouhimoissa, ja loput sijoitetaan orjiksi ympäri Egyptiä?"
"En suostu, farao. Minun mitätön mielipiteeni on kirjoitettu tuohon kertomukseen, eikä sitä voi muuttaa."
Meneptahin silmät leimahtivat, mutta vieläkin hän hillitsi itsensä ja kysyi:
"Jos sinä olisit tässä minun paikallani, prinssi Seti, niin sanopas meille, jotka olemme tähän kokoontuneet, millälailla sinä käyttäytyisit näitä hebrealaisia kohtaan?"
"Tekisin niinkuin olen sanonut tuossa kertomuksessa. Jos joskus nousen valtaistuimelle, päästän heidät menemään, minne haluavat ja saavat ottaa omaisuutensa mukaansa."
Kaikki läsnäolevat tuijottivat hämmästyneinä häneen ja nurisivat. Mutta farao nousi vapisten vihasta. Tarttuen viittansa rinnuksiin hän repäisi sen ja huusi peloittavalla äänellä:
"Kuulkaa häntä, te Egyptin jumalat! Kuulkaa poikaani, joka häpäisee minua vasten kasvojani ja tahtoo taivuttaa teidän niskanne vieraan Jumalan kantapään alle. Prinssi Seti, kuninkaallisten ja neuvonantajieni läsnäollessa, minä —"