"Tuossahan menee!" vastasin minä katsellen ympärilleni. Hieman kovalle otti, ennenkuin pääsin istumaan. "Näkyyhän tuo käyvän."
"Jumalan kiitos. Olin oikein kipeä, kun näin heidän kantavan teitä.
Luulin, että olitte mennyttä miestä."
"Ei, tällä kertaa pääsin hengissä. Mutta kuinka muuten käy?"
God kertoi minulle, että vihollinen kaikkialla oli ajettu takaisin; hirveän paljon ihmisiä oli kaatunut, pari tuhatta meikäläisiä ja kolme tuhatta Twalan väkeä. Minne vain silmänsä loi, näki kuolleita. Se oli kauhea, kammottava näky.
Minä kömmin nyt pystyyn, niin hyvin kuin pääsin ja seurasin Godia
Curtisin luo, joka sotakirves kädessään neuvotteli innokkaasti
Ignosin, Infaduksen ja muutamien päälliköiden kanssa.
"Tulette kuin kutsuttu, Allan!" huusi hän minulle heti minut nähtyään.
"En laisinkaan käsitä, mitä ystävälläni Ignosilla on mielessä. Seikka on tällainen: Näyttää siltä kuin aikoisi Twala piirittää joukkomme näännyttääkseen meidät nälkään…"
"Ohoo, se kuuluu pahalta!"
"Niin, ja pahinta on se, että meiltä, kuten Infadus sanoo, puuttuu vettä."
Infadus nyökkäsi. "Niin on valtiaani", sanoi hän. "Lähde ei riitä tällaiselle joukolle ja on jo melkein tyhjä. Sen Twala hyvin tietää. Sen vuoksi hän nyt tahtoo kiertää meidät kuten käärme antilopin, sillä lailla luulee hän voivansa parhaiten kukistaa meidät. Ignosi ja kaikki päälliköt ovat sitä mieltä, että meillä on vain kaksi tietä valittavana: Joko meidän pitää päästä pohjoiseen päin tai myöskin hyökätä koko voimallamme Twalan kimppuun. Inkubu, suuri taistelija, tahtoo taistelua, se on norsun tapaista, se on aina valmis heti ryntäämään päälle. Mitä arvelee nyt, Makumazahn, vanha viekas kettu? Suo meidän kuulla ajatuksesi, sinä, joka öisin valvot! Ja sinä Bougwan, kuultavasilmä, suo sinäkin äänesi kuulua."