Mutta tämäkös vasta minua ärsytti; varsinkin kun God ei voinut olla minua kiusaamatta. Juuri kun päällikkö, joka oli kauheasti säikähtynyt ensimäisestä laukauksestani, lähti pötkimään pakoon osastonsa turviin, tähtäsin vielä kerran häneen ja laukaisin. Tällä kertaa oli minulla parempi onni. Hän kaatui ja oli kuollut. Minun täytyy tunnustaa, että hieman ylpeilin laukauksestani; niin julma voi ihminen olla pelkästä turhamaisuudesta.
Meidän väkemme ylistivät ääneen riemuiten valkoisen miehen loihtutaitoa, joka heidän mielestään ennusti voittoa, vihollisvoima puolestaan alkoi levottomana peräytyä. Nyt tarttuivat Curtis ja kapteenimmekin pyssyihinsä, mutta samassa kuului huutoa ja melua sekä oikealla että vasemmalla puolellamme. Twalan väki oli noussut rinteitä ylös ja hyökkäsi nyt sotureittemme kimppuun. Rajummin, yhä rajummin kuului heidän sotaulvontansa. "Tsjele! Tsjele! Twala! Twala!" — se on "iske, Twala!" kirkui vihollinen, ja meidän väkemme vastasi "Ignosi! Ignosi! Tsjele! Tsjele!"
Pian riehui taistelu kuumimmillaan. Hyökkääjäin ylivoima oli niin suuri, että meidän ensimäinen puolustuslinjamme vähitellen tungettiin taaksepäin, kunnes se vähitellen suli toiseen linjaan. Ja parinkymmenen minuutin kuluttua täytyi kolmannenkin taistelulinjan ryhtyä leikkiin. Pian makasi sadoittain ruumiita pitkin ylängön rinteitä. Toistaiseksi oli vihollisten mieshukka suurempi kuin meidän, mutta varsin epätietoiselta näytti, miten taistelu päättyisi. Hetkisen kuluttua olisivat Twalan soturit ehkä päässeet kukkulan harjalle. Silloin syöksyi Curtis yht'äkkiä esiin ja heittäysi kuumimpaan taistelun tuoksintaan. God jälessä.
Kun soturit näkivät hänen kookkaan olentonsa keskellään, kohottivat he kovan huudon. "Inkubu! Inkubu!" huusivat he, ja heidän ääneensä tuli voitonkaiku.
Tästä hetkestä seurasi onni Ignosin joukkoja. Sillä vihollinen väisti kauhistuneena Curtisin voimakkaita kirveeniskuja, ja pian syöksyivät he hurjassa paossa alas jyrkkää mäenrinnettä.
Mutta entäs vasempi sivusta? Miten oli sen laita? Mainiosti. Juuri nyt tuli muuan viesti juoksujalassa ilmoittamaan, että Twala sielläkin oli kärsinyt pienen tappion. Lyhyesti sanoen, kaikki kävi niinkuin pitikin.
Ei kuitenkaan kaikki. Oikealla oli muutamien Twalan uljaampien soturien onnistunut tunkea meidän sotilaamme taaksepäin ja päästä ylängölle. Ignosin tarkka silmä keksi samassa tuokiossa, mikä vaara siinä uhkasi, ja yks kaks hyökkäsivät "valkoiset" torjumaan vihollista. Puoleksi vasten tahtoani tulin minäkin temmatuksi otteluun, ja ennenkuin aavistinkaan tappelin kuin villitty jättiläisliutaa vastaan, joka pani parastaan saattaakseen minut niin pian kuin mahdollista parempaan maailmaan. Muistan erityisesti erään pitkän roikaleen, joka yhtäkkiä sukelsi nenäni eteen ja tähtäsi minuun pitkällä, terävällä keihäällään. Jos hän olisi minuun osunut, niin enpä, totta vie, nyt kertoisi ihmeellistä seikkailumatkaamme lukijalle. Mutta kehuakseni itseäni, suoriuduin vallan erinomaisesti pälkähästä. Heittäysin näet maahan aivan hirviön eteen, ja sitä hän ei ollut odottanut: hän kompastui ja teki kuperkeikan ruumiini yli. Ennekuin hän taas oli päässyt jalkeille, olin minä jo pystyssä, ja — pam — siinä hän makasi maassa revolverinkuula selässään.
Vähän sen jälkeen antoi joku minulle sellaisen taka-iskun, että vaivuin maahan, ja sitten en enää tietänyt taistelun kulusta mitään.
Kun taas tulin tajuihini, makasin ylhäällä kukkulalla. God oli kumartunut ylitseni valellen päähäni vettä ontosta kurpitsasta.
"No, kuinka on laitanne, vanha veikko?" kysyi hän levottomasti.