Minä käännyin katsomaan ja ymmärsin, miksi vihollinen huusi: molemmat sivustamme olivat rientäneet avuksemme!
Muutamassa minuutissa oli taistelu lopussa. Oikealla ja vasemmalla kaatui Twalan sotilaita sadoittain, ja pian hajaantui vihollinen hurjassa paossa pitkin tasankoa. Me olimme voittaneet, mutta voittomme hinta oli kallis. Uljaista "valkoisista" oli enää vain 95 miestä elossa, ja toisetkin osastomme olivat kärsineet suuren mieshukan.
Ensi työkseen Infadus sitoi pahimmat haavansa. Sitten hän tarkasti sotureittensa harventuneita rivejä ja sanoi heille:
"Te olette taistelleet kuin jalopeurat ja lisänneet 'valkoisten' mainetta. Tämän päivän taistelu ei milloinkaan unohdu kukualaisten maassa."
Sitten vanha soturi kääntyi Curtisin puoleen ja tarttui hänen käteensä sanoen: "Inkubu, sinä olet suuri mies! En koskaan ole sinun kaltaistasi nähnyt, ja kuitenkin olen vanha ja monta urhoollista miestä olen eläissäni tuntenut…"
Heti tämän jälkeen tuli Ignosin lähettämä sanansaattaja pyytäen meitä tulemaan hänen luokseen. Me seurasimme kutsua. Ignosi oli "Puhveleineen" matkalla Luhiin päin, kukistaakseen perinpohjin Twalan. Me lupasimme pian seurata häntä, ja jäimme hänestä jälkeen. Kappaleen matkaa kuljettuamme huomasimme Godin, joka istui muurahaiskeossa; aivan hänen vieressään makasi eräs Twalan sotureita kuolleena. Toisin sanoen: me luulimme, että hän oli kuollut. Mutta juuri kun lähestyimme ystäväämme, näimme kauhuksemme kukualaisen hyppäävän pystyyn, kaatavan Godin päistikkaa maahan ja pistävän häntä keihäällään kerran toisensa jälkeen. Riensimme juoksujalkaa avuksi, ja satuimme parahiksi näkemään, kuinka tuo musta lurjus antoi Godille viimeisen iskun, jonka jälkeen hän pötki pakoon huutaen: "Pidä hyvänäsi, noitamies!" God makasi maassa eikä liikuttanut jäsentäkään, ja me luulimme tietysti, että kukualainen oli ottanut häneltä hengen.
Mutta miten ollakkaan? Kun surullisina kumarrumme katsomaan herra Bougwania, näemme, että hän tosin on kalmankalpea, mutta siitä huolimatta hymyilee ystävällisesti lasisilmä lujasti silmäpieleen puristettuna kuten aina. Sepä vasta miesten mies, tuo God!
"Kerrassaan mainio tämä rautapaita!" kuulimme hänen kuiskaavan. "Hän tuli sittekin peijatuksi!…" sai hän lisätyksi, mutta sitten hän vaipui tainnuksiin. Me tutkimme hänet tarkoin ja huomasimme, että hän taistelussa oli saanut pahan haavan heittopuukosta, jotavastoin keihään pistokset eivät olleet vahingoittaneet häntä, jonkun mustelman hän vain oli saanut. Nostimme hänet paareille ja niin kannettiin hän meidän takanamme pääkaupunkiin.
Koko sotavoimamme marssi nyt kaupungin eri porteista sisään Luhiin. Pitkin katuja seisoi Twalan voitetuita sotureita rivi rivin vieressä; joka mies oli heittänyt keihäänsä ja kilpensä maahan jalkainsa juureen, ja kaikkialla, missä kuljimme, tervehdittiin Ignosia kuninkaana. Viimein saavuimme aukealle kentälle, jolla pari päivää sitten olimme katselleet noidanajoa ja tyttöjen tanssia. Nyt oli paikka autio ja tyhjä — ei kuitenkaan aivan, sillä majansa edustalla istui kukistunut kuningas Twala, ja hänen jalkainsa juuressa ryömi Gagul.
Oli surkeata nähdä näitä molempia: tuota äsken vielä niin mahtavaa kuningasta ja ilettävää ämmää. Ei yksikään Twalan miehistä ollut pysynyt hänelle uskollisena, sen jälkeen kuin onnettomuus oli häntä kohdannut. Nyt ei hänellä ollut ketään muuta kuin Gagul.