Mutta Henry Curtis oli ymmärtänyt Twalan pilkkasanat, ja hän huusi nopeasti: "Minä tahdon taistella hänen kanssaan."
Minä koetin estää ystävääni hänen uhkarohkeasta aikeestaan, mutta turhaan. Curtis pysyi sanassaan. Hän astui esille kirves kohona ja sanoi lujalla äänellä: "Olen valmis".
Eivät auttaneet Ignosinkaan rukoukset. Hetken kuluttua seisoivat molemmat vastustajat silmä silmää vasten laskevan auringon punaisessa valossa.
Kohotetuin kirvein he kiersivät toisiaan. Sitten hyökkäsi Curtis äkkiä esiin tähdäten iskunsa Twalaan; mutta musta paholainen väisti iskun ja maksoi sen korkoineen takaisin. Hän heilutti raskasta kirvestään päänsä yli ja iski kauhealla voimalla. Se näytti hirveältä — mitä jos kirves sattuisi! Mutta niin huonosti ei sentään käynyt. Ystäväni torjui raskaan kirveeniskun kilvellään, niin että se vain hiipaisi hänen vasenta olkapäätään, ja hän sai aikaa antaa Twalalle samalla mitalla. Isku seurasi toistaan, rautakilvet kalskuivat taukoamatta. Jännitys kävi yhä suuremmaksi, sotaväki, joka katseli ottelua, tuli yhä lähemmäksi ja kirkui ja ulvoi joka iskulla. God, joka makasi maassa vieressäni, heräsi nyt tainnoksistaan ja nähdessään mitä oli tekeillä, hän kohosi pystyyn, tarttui käsivarteeni ja hypähteli paikasta paikkaan vetäen minua mukanaan ja rohkaisten Curtisia innokkailla huudahduksilla.
Hetken aikaa kesti taistelua. Sitten Twala äkkiä voimakkaalla iskulla katkaisi varren vastustajansa kirveestä, niin että raskas ase kilahtaen putosi maahan. Samassa tuokiossa heitti sankarimme kilpensä samaa tietä menemään, hyökkäsi Twalan kimppuun ja tarttui vihollisensa vyötäisiin voimakkailla käsivarsillaan. Muutaman silmänräpäyksen he temmelsivät hurjassa sylipainissa, puristaen toisiaan kuin karhut. Joka jänne oli pingoitettu kuin teräsjousi. Viimein onnistui Twalan kaataa Curtis kumoon. Itse hän keikahti mukaan, ja siinä pyöriskelivät nyt molemmat väkevät miehet maassa taistellen elämästä ja kuolemasta. Milloin oli Twala alla, milloin päällä, ja koko ajan hän tähtäsi kirveellään Curtisin päätä, ja tämä koetti iskeä tollansa Twalan rautapaidan läpi.
Kauheata oli nähdä moista taistelua. "Tempaa kirves häneltä!" huusi
God. "Tempaa kirves!"
Kenties kuuli Curtis huudon. Joka tapauksessa hän päästi heittopuukkonsa ja tavoitti Twalan leveäteräistä kirvestä, joka oli kiinnitetty tämän ranteeseen puhvelinnahkaisella hihnalla. Yht'äkkiä hihna katkesi, ja kirves oli Sir Henryn rautakourassa. Seuraavassa tuokiossa hän oli jalkeilla — Twala samoin. Musta hirviö tarttui raskaaseen veitseensä ja tähtäsi Curtisin rintaan; mutta rautapaita ehkäisi piston. Vielä kerran iski Twala — ja vielä kerran. Mutta sitten kokosi tanskalaisten viikinkien uljas jälkeläinen koko suunnattoman voimansa, heilutti kirvestään pari kertaa päänsä päällä ja iski. Tuhansista kurkuista kuului kauhunhuuto, ja katso — Twalan pää vierähti hänen olkapäiltään maahan ja pyöri Ignosin jalkain juureen. Ruumis kaatui horjuen maahan, ja kultainen kaularengas vieri kappaleen matkaa maassa. Samassa horjahti voittajakin. Verenhukka vaikutti, raskaana ja uupuneena hän kaatui kumoon vihollisensa ruumiille.
"Vettä! Vettä!"
Heti kostuttivat avuliaat kädet hänen kasvojaan kylmällä vedellä. Hetken kuluttua hän avasi suuret harmaat silmänsä. Henry Curtis ei ollut kuollut.
Tällä hetkellä heitti aurinko viimeisen välähdyksen näköpiirin takaa. Minä astuin paikalle, missä Twalan pää virui hiekassa, otin timantin hänen otsaltaan ja ojensin sen Ignosille sanoen: "Ota se! Sinä olet kukualaisten laillinen kuningas!"