Fulata — tuo nuori tyttö, jonka hengen olimme pelastaneet — oli tarjoutunut palvelukseemme eikä tietänyt miten kyllin osoittaa kiitollisuuttaan. Hänen avullaan meidän onnistui päästä rautapaidoistamme. Ja miltä näytimmekään, kun olimme saaneet ne yltämme! Olimme niin runnellut, että tuskin saatoimme sormellamme koskettaa ainoatakaan eheää paikkaa ruumiissamme. Varsinkin olivat God ja Curtis kurjassa tilassa.
Mutta Fulata tiesi keinon. Hän toi muutamia murennettuja viheriäisiä lehtiä, jotka tuoksuivat väkevälle. Ne hän asetti kipeille paikoille, ja ne auttoivat erinomaisesti. Entäs haavat ja naarmut! Minä olin niistä päässyt jotenkin vähällä, mutta Godin "kauniin valkoisen säären" oli keihäänpistos lävistänyt pohkeen kohdalta, ja Curtis oli saanut kauhean syvän vaon poskeensa Twalan sotakirveestä.
Kuten ennen olen maininnut, oli Godissa vähän lääkärin vikaa, ja nyt hänellä oli yllin kyllin työtä. Hän sai neuloa yhteen sekä Curtisin että omat haavansa ja hieroa niihin parantavaa voidetta, jota hänellä oli lippaassaan.
Heti kun tämä työ oli suoritettu, toi Fulata meille maljallisen voimakasta lihalientä, jonka hän oli keittänyt. Ja sekös maistui! Ahmimme liemen yks kaks ja heittäysimme sitten pehmeille nahkapeitteille, joita oli levitetty pitkin kuninkaanmajan lattiaa. Siinä nukkui siis Twalan omalla vuoteella mies, joka oli surmannut Twalan. Niin kummallisesti saattaa käydä maailmassa.
Ei ollut helppo heti saada unta, sillä meitä ympäröivistä majoista ja joka paikasta kaupungista kaikui äänekkäitä valitushuutoja; kukualaiset naiset valittivat puolisojensa, poikainsa tai veljiensä surmaa. Sitä oli vaikea kuulla. Viimein noin sydänyön aikana — kävi hiljaisemmaksi. Vain silloin tällöin kuulimme vihlaisevan ulinan, joka tuli majastamme, aivan läheisyydestämme.
Se oli Gagul, joka itki Twalan ruumiin ääressä.
Vähitellen sulkeutuivat viimein väsyneet silmäluomeni, mutta kerran toisensa perään heräsin hätkähtäen — näin unta, että taistelu taasen oli käymässä, että uudelleen taistelin uljaiden "valkoisten" keskellä.
Päivän koittaessa kuulin, että molemmat toverini olivat nukkuneet yhtä huonosti kuin minä. Curtis oli kuitenkin jotenkin reipas, vaikka hänen ruhjottua poskeansa kivistikin kovin; mutta Godin laita oli hyvin huonosti, hänellä oli kuumetta, ja hän houraili ja — mikä oli pahinta, hän sylki verta, hän oli nähtävästi saanut jonkun sisällisen vamman.
Kahdeksan ajoissa tuli Infadus meitä tervehtimään. Ihme kyllä, ei tämä sitkeä, vanha soturi näyttänyt olevan millänsäkään edellisten päiväin lukuisista vaivoista. Ja kuitenkaan hän ei ollut koko edellisenä yönä silmäänsä ummistanut. Hän puristi sydämellisesti käsiämme, mutta näin selvästi, että hänen käytöksensä Curtisia kohtaan oli aivan toisenlainen kuin meitä muita kohtaan. Näytti siltä, kuin hän olisi ajatellut: "Niin, te molemmat olette vain ihmisiä, mutta Inkubu on vähintään puolijumala!"
Sittemmin sain tietää, että se oli kaikkien kukualaisten yksimielinen käsitys uljaasta ystävästämme. Ei kukaan kuolevainen voi taistella, niinkuin hän oli taistellut, arvelivat soturit, jotka olivat nähneet hänen sotivan. Ja vielä vähemmän saattoi kukaan ihminen päälle päätteeksi kaataa Twalan, maan väkevimmän miehen.