"Niin — ja minä tahdon, että teidän pitää saada aarre. Te saatte niin monta jalokiveä, kuin jaksatte kantaa… Sillä luultavasti tahdotte lähteä pois täältä?" lisäsi hän katsellen meitä.
Minä nyökkäsin. "Mutta voimmeko löytää kammion?" kysyin sitten.
"Gagul voi näyttää teille…"
"Mutta tahtooko hän?"
"Hänen täytyy. Muuten hänen pitää kuoleman!" Ignosi kääntyi ja viittasi erään palvelijoistaan luokseen ja käski hänen tuomaan Gagulin.
Vähän ajan perästä tuli kaksi soturia laahaten Gagulia välissään; hän ponnisti vastaan kaikin voimin, mutta turhaan.
"Päästäkää hänet!" huusi Ignosi.
Soturit jättivät hänet, ja hän kellahti kumoon kuin mytty, kuin eloton kääry, hänen silmänsä vain elivät, ne kiiluivat kiukkuisina kuin käärmeen silmät.
"Mitä minusta tahdotte?" vinkui hän. "Mitä tahdot, Ignosi?
Varokaa minuun koskemasta — niinä hävitän teidät kaikki rutolla.
Noitakeinoni…"
"Noitakeinosi eivät auttaneet Twalaa, vanha velho", vastasi Ignosi ääneen nauraen. "Sinun pitää näyttää meille tie kammioon, missä välkkyvät kivet ovat."