Gagul lupasi pyhästi, ettei hän meitä pettäisi. "Minä pysyn aina sanassani", lausui hän ja nauroi, niin että selkäämme karmi. "Kerran ennen oli täällä valkoinen mies, joka vietiin aarteen luo; silläkin kertaa näytti nainen tien — tien onnettomuuteen. Hänenkin nimensä oli Gagul", nauroi vanha ämmä. "Kuka tietää — ehkä se olin minä — Hi hii!"
"Valehtelet!" sanoin minä. "Se tapahtui jo kymmenen miespolvea sitten."
"Ehkä — ehkä. Sitä unohtaa niin pian, kun tulee vanhaksi. Kenties se oli äidinäitini, joka siitä minulle kertoi. Mutta Gagul oli hänen nimensä… Kun tulette aarreaittaan, niin saatte nähdä: lattialla löydätte nahkapussin täynnä kiiltäviä kiviä. Valkoinen mies täytti pussin, mutta hän ei saanut sitä mukaansa. Kirous kohtasi häntä! Vielä saamme nähdä heidätkin, jotka kaatuivat taistelussa. Heidän silmänsä ovat poissa… Hi hii! Ha haa!"
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Kuoleman asunnossa.
Kolme päivää sen keskustelun jälkeen, josta edellisessä luvussa kerrottiin, majoituimme myöhään illalla muutamiin majoihin niiden vuorten juurelle, joiden luona Salomon suuri tie päättyy.
Seurueseemme kuului seuraavat henkilöt: ensiksikin me kolme englantilaista ja vanha Infadus. Sitten Fulata, joka piti huolen tarpeistamme (pääasiallisesti Godin). Lisäksi Gagul; häntä kannettiin koko matka Luhista kantotuolissa, josta hän aamusta iltaan heitti herjaussanoja meille. Ja lopuksi osasto sotilaita ja joukko palvelijoita. Nuo kolme vuorta tai oikeammin niiden huiput — olivat kolmikannassa: yksi kukkula oli vasemmalla, toinen oikealla meistä, kolmas oli aivan vastapäätä meitä.
Ei koskaan katoa muististani näky, joka kohtasi silmääni, kun aamuaurinko nousi kullaten vuoren huiput. Korkealle huimaavan korkealle kohosivat lumipeitteiset kukkulat kohti sinistä taivasta. Lumirajan alapuolella peitti kukoistava kanerva vuorenrinteet — näytti siltä kuin olisi purppuraviitta heitetty sankarin hartioille. Aivan edessämme levisi Salomon suuri tie kuten valkoinen nauha keskimmäisen vuorenkukkulan juurelle.
Ja niin läksimme nyt astumaan päämäärämme kohti. Vihdoinkin siis pääsisimme noille tarumaisille kaivoksille, jotka 300 vuotta sitten olivat houkutelleet portugalilaisen aatelismiehen, ja parikymmentä vuotta sitten hänen jälkeläisensä luokseen, ja jotka nyt ehkä saattaisivat meidätkin kuoleman helmaan. Olikohan Henry Curtisin veli jo kulkenut samaa tietä? Siitä emme mitään tietäneet. Tiesimme vain, että pian katselisimme silmästä silmään ihmeellisintä salaisuutta maan päällä. Kohtaisiko kirous meitäkin — kirous, josta Gagul lakkaamatta mutisi?
Noin pari tuntia astuimme eteenpäin, meillä oli niin kiire saavuttaa päämaalimme, että kantajat, jotka kuljettivat Gagulia, töin tuskin jaksoivat seurata meitä. Viimein käski noita kähisten meitä seisahtumaan.