Curtis, jossa oli vähän niinkuin tiedemiehen vikaa, arveli, että olin oikeassa. Astarten kuvissa, sanoi hän, oli todellakin aina puolikuun kärki. Kenties olivat foinikialaiset virkamiehet, jotka vartioivat kaivoksia, pystyttäneet jumalankuvat.
Mutta nyt täytyi meidän mennä eteenpäin. Me panimme vähän ruokaa ja muutaman vesipullon vasuun, nostimme Gagulin ulos kantotuolista ja annoimme hänen kömpiä edeltäkäsin vuorenseinää kohti. Seurasimme häntä kunnes saavuimme ahtaalle aukolle, jonka suulla Gagul meitä odotti.
"Oletteko valmiit?" vikisi hän. "Oletteko valmiit, te suuret tähtimiehet?"
"Olemme valmiit", vastasin minä.
"Hyvä! Karaiskaa sydämenne, sillä te saatte nähdä hirvittäviä asioita. Oletko sinäkin valmis, Infadus, sinä joka petit herrasi ja kuninkaasi?"
Mutta Infadus ei tahtonut astua vuoreen. "Se ei kuulu minuun", sanoi hän. "Mutta sinä, Gagul, hillitse kielesi", lisäsi hän tuimasti, "ja suojele tarkoin näiden miesten henkeä. Jos heille tapahtuu jotain pahaa, olet sinä kuoleman oma."
Gagulin silmät kiiluivat, hän mutisi itsekseen ja nyykäytti päätään. Sitten hän veti viittansa alta öljyllä täytetyn maljan, johon oli pistetty kaislasydän. "Tässä on lamppu", hän sanoi, "tulkaa nyt".
"Tuletko mukaan, Fulata?" kysyi God, joka nuoren kukualaistytön johdolla oli oppinut vähän mongertamaan kukualaisten kieltä.
"Minä pelkään, valtiaani", vastasi tyttö.
"Annappas siis minulle vasu."