"Ei, valtiaani, minne sinä menet, sinne tahdon minäkin mennä."
"Kaikkea vielä!" ajattelin minä itsekseni, "kylläpä käskisi aina kuljettaa hameväkeä joukonjatkona."
Gagul ryömi nyt sisään aukosta, ja me seurasimme jälestä. Seisoimme pimeässä käytävässä, jota myöten saatoimme kulkea parittain ja jossa meidän täytyi kulkea haparoiden. Noidan kimeä ruikutus oli ainoa oppaamme.
"Hu huu!" kirkaisi hän äkkiä — se kuului kammottavalta pimeässä.
"Mikä se oli? Joku löi minua vasten kasvoja."
"Se oli yölepakko", sanoin minä.
Kuljimme eteenpäin, ja pian näimme, että käytävä vähitellen tuli valoisammaksi. Yks-kaks-kolme kiiruhdimme eteenpäin — ja silmiämme kohtasi näky, niin ihmeellinen, ettei sitä kukaan ihminen voi kuvailla!
Käytävä johti suunnattoman suureen huoneeseen, joka oli suurempi suurintakin kirkkoa maan päällä. Ikkunoita ei ollut, valo virtasi niukasti näkymättömistä halkeamista ylhäältä. Pitkin luolaa kulki pitkät rivit suunnattoman suuria pylväitä, jotka näyttivät olevan jäästä, todellisuudessa ne olivat sitä ainetta, jota luonnontutkijat nimittävät tippukiveksi. Toisinsanoen: luola, johon Gagul oli meidät vienyt, oli tippukiviluola.
Kaikki pylväät eivät vielä olleet päässeet täyteen pituuteensa laesta lattiaan. Siellä täällä kohosi puolivalmiita pylväitä, jotka vähitellen sanomattoman hitaasti, mutta varmasti kasvamistaan kasvoivat, siten että luolan katossa riippuvasta "jääpuikosta" tippui pisara pisaran jälkeen niille, kunnes ne viimein tulivat niin suuriksi, että liittyivät pylväisiin, jotka "kasvoivat" ylhäältä käsin. Huomasin, että pisarat muutamille pylväille putosivat vain joka toinen tai kolmas minuutti. Jos olisi ollut aikaa ja kärsivällisyyttä kylliksi, olisi ollut huvittavaa laskea, kauanko kuluisi, ennenkuin esimerkiksi kahdeksankymmenen jalan pituinen pylväs ennättäisi muodostua. Tuumaa pitemmältä ne sadassa vuodessa tuskin lisääntyivät.
Ylt'ympärillä kiertyi ja vääntyi tippukivi kaikenlaisiin ihmeellisiin muotoihin — kenties se johtui siitä, että pisarat aikojen kuluessa olivat muuttaneet suuntaa. Ja pitkin luolan seiniä oli kummallisia kuvioita, jotka muistuttivat jääkukkia ikkunaruudulla.
Suuresta pääluolasta haarautui monelle suunnalle suurempia ja pienempiä luolia vuoren sisään; muutamat olivat aivan pieniä, melkein kuin koirankoppeja. Ja kuitenkin ne olivat sisältä aivan samannäköiset kuin suuri luola; niissäkin kuului tip-tip, niissäkin kohosi pylväs pylvään vieressä. Tässä oikein saattoi huomata, kuinka tarkka luonto on sekä suuressa että pienessä. Kaikkialla se seuraa samoja lakeja, kaikkialla se vaikuttaa samalla tavalla.