Valitettavasti emme saaneet sen tarkemmin tutkia tämän satuluolan ihmeellistä rakennetta. Juuri kun olisimme sitä silmäilleet, kiirehti Gagul meitä eteenpäin.
Hän veti meidät mukaansa luolan läpi sen vastakkaiselle seinälle, jossa aukeni neliskulmainen suu sysimustaan käytävään.
Vanha velho seisahtui sen luona ja käänsi ilkeät kasvonsa meihin.
"Oletteko valmiit astumaan kuolleitten luo?" vinkui hän.
God vastasi myöntävästi kaikkien puolesta; hän koetti näyttää siltä, kuin ei ollenkaan olisi pelännyt, mutta hänen äänestään kuuli, ettei hän ollut rahtuakaan uljaampi kuin me toiset. Fulata vapisi kuin haavanlehti ja tarttui Godin käsivarteen.
Mutta Gagul harppasi eteenpäin pimeässä käytävässä. Nak, nak! pani hänen sauvansa käytävän kiviä vastaan, ja hän riensi sellaista vauhtia, että me tuskin saatoimme seurata häntä. Curtis ja God olivat yksissä neuvoin työntäneet minut kulkemaan etunenässä, minä astuin siis ensimäisenä ulos käytävästä ja jouduin taas toiseen kallioluolaan, joka ei kuitenkaan likimainkaan ollut niin suuri kuin tippukiviluola.
Mutta niin pian kuin silmäni olivat tottuneet luolassa vallitsevaan puolipimeään, tein koko käännöksen ja katosin kiireesti samaa tietä, jota olin tullutkin. Jouduin suoraa päätä Curtisin syliin.
"Halloo! Mitäs nyt, Allan?" huusi hän ja tarttui muitta mutkitta kaulukseeni. Hän piti lujasti kiinni, ja ellei hän sitä olisi tehnyt, olisin, totta vie, hyvällä vauhdilla ollut taas vapaan taivaan alla vuoren ulkopuolella. Niin, vaikkapa kaikki Etelä-Afrikan timantit olisivat olleet läjässä tuolla sisällä, niin tuskinpa olisin astunut askeltakaan sisään niitä ottaakseni. Mutta kuten sanottu, nyt ei auttanut muu — täytyi tyytyä kohtaloonsa ja pysyä siinä missä oli.
Mitä toisiin tulee eivät he näyttäneet olevan juuri sen rohkeampia kuin minäkään. Kun Curtis sai nähdä luolan kammottavan sisällön, nousi kylmä hiki hänen otsalleen. God kirosi kuin turkkilainen, ja Fulata kätki kasvonsa hänen povelleen kirkaisten kauhusta.
Gagul yksin nauraa hahatti.
Mitä me sitten näimme?