Me näimme — itse kuoleman. Pitkän kivipöydän päässä istui mahdottoman iso luuranko pitkä valkoinen keihäs luusormissaan. Hän piti keihästä korkealla päänsä päällä, ikäänkuin hän aikoisi lävistää sillä vihollisen. Vasenta kättä nojasi hän pöytään, niinkuin tekee ihminen, joka aikoo nousta ylös, ja yläruumis oli taivutettu eteenpäin, niin että hän muljotti meihin tyhjillä silmäkuopillaan.
"Mitä tämä on?" huudahdin minä.
"Niin, entä nuo tuossa? Mitä ihmeellisiä olentoja ne ovat?" kysyi God viitaten muutamiin valkoisiin haamuihin, jotka istuivat pöydän ympärillä.
Curtis keksi nyt ruskean olennon, joka istui keskellä pöydän kivipaatta. "Katsokaa!" huusi hän. "Katsokaa!"
"Hä! Hä! Hä!" nauroi Gagul. "Onnettomuus kohtaa jokaista, joka astuu kuolleitten asuntoon!" sähisi hän. "Tule, Inkubu!" huusi hän, "tule, sinä suuri sotija, ja katsele miestä, jonka surmasit."
Näin sanoen iski ämmä kyntensä Curtisin takkiin ja veti hänet kivipöydän luo. Me toiset seurasimme jälessä.
Ja kenen näimmekään? Twalan!
Niin, siinä istui Twala keskellä pöytää. Pää, jonka Curtis oli häneltä katkaissut, oli hänen polviensa välissä. Huh, se oli kauhistuttava näky! Ja vielä kammottavammalta näytti kaatuneen kuninkaan ruumis, siksi että se ylhäältä alas asti oli ohuen lasimaisen kalvon peitossa. Emme ensin ymmärtäneet mitä se oli, mutta viimein huomasimme, että katosta lakkaamatta tippui ruumiin päälle, siten Twala vähitellen muuttui — tippukiveksi!
Samalla lailla olivat muodostuneet toisetkin olennot, jotka istuivat kiviraheilla ympäri pöytää. Nekin olivat — tai oikeammin sanoen: olivat olleet ihmisiä; nyt ne olivat kivettymiä. Siten olivat kukualaiset ikiajoista asti tehneet kuninkaansa kuolemattomiksi. Laskin, että kaikkiaan kaksikymmentäseitsemän ruumista istui tämän pöydän ympärillä, missä kuolemalla oli kunniasija; toisin sanoen, meidän edessämme olivat kuninkaat, jotka 4-500 vuoden kuluessa olivat kukualaisia hallinneet.
Mitä luurankoon tulee, oli se nähtävästi peräsin hämärästä muinaisuudesta. Se oli hakattu yhdestä ainoasta suuresta tippukivestä ja oli oikea mestariteos. God, joka tuntee ihmisen sisäisen ruumiinrakennuksen, sanoi, että mikäli hän tiesi, oli luuranko luonnontieteellisessä suhteessa täydellinen; jokainen nikamakin oli juuri siinä, missä sen olla piti.