Nyt oli Curtisinkin hyvä tuuli kadonnut. Eikä se ihme ollutkaan.
Niin samosimme siis eteenpäin pitkää pimeätä käytävää, samosimme tunnin toisensa jälkeen. — Luoja yksin tietää, montako peninkulmaa me oikeastaan kuljimme sinä päivänä… Ja yhä vaan turhaan.
Yht'äkkiä pysähtyi Curtis ja viittasi eteensä.
"Erehdynkö?" sanoi hän. "Vai pilkottaako tuolla valoa?"
Se oli valonsäde — pieni pikkuruikkunen pilkku, joka kuitenkin vähitellen suureni. Samalla kävi ilma raittiimmaksi. Mutta nyt muuttui käytävä, jota pitkin kuljimme, niin kapeaksi että meidän täytyi ryömiä nelinkontan. Hetkinen vielä, ja me huomasimme, että kallio oli päättynyt, me konttasimme maan läpi.
Niin — nyt oli enää vaan kysymys siitä, pääsisimmekö ulos! Panimme kaikki voimat liikkeelle… Viimein onnistui! Hurraa! Tähtitaivas kaartui yllämme… Mutta emme ennättäneet suuresti sen ihanuudesta nauttia, sillä samassa pyörimme aika vauhtia jyrkkää rinnettä alas, läpi pensaiden ja tiheikköjen, yli pehmeän kostean mullan, josta ei tavannut jalansijaa.
Viimein päättyi tämä ilmaretki, mitä minuun tulee. Siinä venyin hengästyneenä ja revittynä, aivastaen ja sylkien. Ja kun huusin: "Hei!" vastasivat toverit huutoon. He makasivat kappaleen matkan päässä yhtä hengästyneinä ja runneltuina ja aivastivat ja sylkivät sydämen pohjasta.
Mutta vapaan taivaan alla olimme kaikesta huolimatta, ja hengissä me myöskin olimme — ja sehän oli tärkeintä. Vähitellen aloimme toipua ja tarkastimme nyt ympäristöämme. Koska päivä juuri valkeni, huomasimme pian, että olimme joutuneet sen suuren kaivoksen pohjaan, joka sijaitsi vuoren suun edustalla.
Heti kun kykenimme, rupesimme kapuamaan ylöspäin. Se kysyi voimia aika lailla, ja runsas tunti kului, ennenkuin saavuimme "suurelle tielle".
Ilomme oli suuri huomatessamme muutamia majoja ja ihmisiä vähän matkan päässä. Laahustimme niitä kohti, niin hyvin kuin jaksoimme. Muuan mies, joka juuri astui ulos eräästä majasta, näki meidät. Samassa tuokiossa hän heittäysi pitkälleen maahan ja päästi sellaisen kauhunhuudon, että vuoret raikuivat.