Sehän totta tosiaan oli vanha ystävämme Infadus!
Huusimme hänelle, että olimme Inkubu, Bougwan ja Makumazahn, ja viimein hän rohkeni meitä lähestyä. Ei hän kuitenkaan vielä oikein voinut uskoa omia silmiään. Olimmeko tosiaan eläviä ihmisiä? Vai kummituksiako?
Viimein hänelle kuitenkin selvisi, että me todellakin olimme omat itsemme, että me todellakin — kuten hän sanoi — "olimme palanneet takaisin kuolleitten valtakunnasta."
Ja vanha kukualainen heittäysi maahan eteemme, kiersi käsivartensa
Curtisin jalkain ympäri ja purskahti ilon kyyneliin.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Jäähyväiset.
Kymmenen päivän kuluttua ihmeellisestä seikkailustamme ja onnellisesta pelastumisestamme olimme taas pääkaupungissa ja voimme mainiosti — kamalat tapahtumat "mykkien" valtakunnassa eivät olleet meitä suuresti rasittaneet eikä hyvää tuultamme vieneet. Tosin olivat hiukseni käyneet hiukan harmaammiksi, ja God oli ehkä tullut vähän totisemmaksi, senjälkeen kun hänen rakas Fulatansa oli saanut niin surkean lopun. (Oikeastaan oli hänen kuolemansa minun mielestäni onneksi sekä Godille että tyttö raukalle itselleen, sillä jos Fulata olisi elänyt, olisi God ottanut hänet vaimokseen, ja he olisivat molemmat tulleet onnettomiksi).
Kuningas Salomon aartehistoon emme enää uskaltaneet mennä. Kun olimme kyllin voimistuneet väsyttävän samoamisemme jälkeen vuoren eksyttävissä käytävissä, menimme vielä kerran kaivokselle katsomaan, emmekö löytäisi aukkoa, jonka läpi olimme päässeet vuoresta päivän valkeuteen; mutta turhaan etsimme, oli näet satanut, ja sade oli haihduttanut jälkemme. Sen lisäksi oli koko rinne ylhäältä alas asti täynnä reikiä, joita autiossa erämaassa asuskelevat eläimet olivat sinne kaivaneet. Meidän oli siis mahdoton saada selkoa siitä, mikä näistä rei'istä oli se, josta me olimme ryömineet ulos.
Päivää ennen kuin taas palasimme Luhiin, emme kuitenkaan voineet olla vielä kerran käväisemättä tippukiviluolan kauhistuttavassa pimeydessä. Meillä oli taaskin kunnia tervehtiä valkoista kuolemaa — hän istui siinä kuten ennenkin, tuo kammottava jättiläinen, keihäs korkealla kädessään muljottaen meihin tyhjillä kamalilla silmäkuopillaan. Tutkimme myös tarkkaan kallion, jonka takana muutamia päiviä sitten olimme olleet vangittuina. Tutkimme seinän ristin rastin, mutta mahdotonta oli keksiä laskuoven salaisuutta. Emme pienintäkään rakosta voineet huomata kallioseinässä. Luultavasti pysyy tämä kauhea ja salaperäinen ovi lukittuna tuomiopäivään asti. En tiedä, mistä se johtuu — mutta minusta tuntuu kuin eivät nuo suunnattomat, salaperäisen kalliolohkareen taakse kätketyt aarteet koskaan tulisi säihkymään eikä välkkymään auringon lämpimässä valossa… ne jäävät kätköönsä iki ajoiksi kuten Fulata raukan ruumis.
Niin, uskallanpa väittää jotenkin varmasti, että jos meillä todellakin olisi ollut keinoja millä murtaa kallioseinä ja raivata tie aartehistoon — niin emme kuitenkaan olisi astuneet jalkaamme kauhistuttavaan luolaan; siksi paljon olimme kärsineet sen ahtaiden seinien sisällä.