"Nyt hän ei enää ole vanha eikä ilkeä", selitti Ignosi. "Häntä ei enää ole — hän on kuollut."
"Kuollut! Silloin sanon sinulle: Iloitse, kuningas Ignosi! Sillä lumous on poistettu ja kirous väistynyt kukualaisten maasta."
Näin sanoen kumarsi viisas vanhus syvään kuninkaan edessä ja meni pois, iloiten kuin lapsi hyvistä uutisista, joita hän oli saanut kuulla Ignosin suusta.
"Ignosi!" sanoin minä nyt. "Ignosi! Hetki, jolloin meidän on lähteminen takaisin kotimaahamme, on lähestynyt. Jätämme sinulle hyvästi, kuningas Ignosi, ja pyydämme, että muistat, mitä meille lupasit: Ole oikeudessa pysyvä kuningas! Huomenaamulla varhain aiomme lähteä matkaan, ja toivomme, että annat muutamien sotilaiden seurata meitä vuorten yli."
Entinen palvelijamme katsoi meihin hämmästyneenä ja surullisesti.
Viimein hän lausui:
"Sydämeni on haavoitettu. Sananne leikkaavat sydämeni kahtia. Mitä olen teille tehnyt, Inkubu, Makumazahn ja Bougwan, koska tahdotte jättää minut yksin? Mitä haluatte — vaimojako? Valitkaa kenen tahdotte! Maatako? Koko maa on teidän, ottakaa siitä mitä tahdotte. Valkoisen miehen talojako? Opettakaa kansaani sellaisia rakentamaan. Te saatte karjaa ja metsänriistaa mielin määrin, rikkautta ja kunniaa. Minä annan teille kaikki, mitä vain haluatte."
"Ei Ignosi", vastasin minä. "Me kaipaamme vaan yhtä — nähdä jälleen kotimaatamme."
Mutta Ignosi ei vielä ymmärtänyt meitä. Hänen silmänsä salamoivat surusta ja vihasta hänen lausuessaan: "Nyt sen tiedän! Te rakastatte kiviä, kiiltäviä kiviä, jotka löysitte, enemmän kuin ystäväänne. Nyt tahdotte lähteä ulos maailmaan niitä myymään… Minä kiroan niitä kiviä… kiroan jokaista, joka niitä hakee… Menkää siis, menkää, te valkoiset miehet!"
Mutta minä en mennyt. Ystävällisesti laskin käteni hänen olkapäälleen ja sanoin hänelle:
"Ignosi, sinä teet meille väärin. Ajattele, muista, mitenkä sinun laitasi oli silloin, kun elit valkoisten maassa. Ikävöithän itsekin äitisi ja isäsi kaukaista maata. Niin on nyt meidänkin."