"Entä mikä?"
Niin, hän tahtoi — sai hän vihdoin sanotuksi — pyytää Godia näyttämään "kauniit valkoiset säärensä!" Hän oli, kertoi hän, saapunut pitkän matkan takaa niitä nähdäkseen. — Huhu kertoi näet ettei kukaan maailmassa ollut nähnyt sen kummempaa ihmettä.
God joutui aivan suunniltaan sen kuultuaan. "Sitä en ikipäivänä tee", huusi hän. Mutta Curtis sai hänet viimein taipumaan, ja kaikkien kokoontuneitten kukualaisten naisten ja miesten suureksi iloksi hän viimein suostui käärimään housunlahkeensa polviin asti, niin että ihme, toisin sanoen "kauniit j.n.e." paljastuivat kaikkien nähtäviksi — —.
Noustessamme vuoren rinnettä ylös, saimme Infadukselta tietää, että meidän sillä tiellä, jota nyt seurasimme vuorenharjanteelle, oli jokseenkin helppo saapua keitaalle, joka oli kappaleen matkan päässä, keskellä erämaata. Muutamat "Puhvelit" olivat kerran olleet metsästämässä niillä seuduin ja tunsivat tarkoin tien.
Keidas ei ollut niinkään pieni, sanoi Infadus, ja se oli hyvin rehevä ja rikas lähdevedestä; parasta siinä oli kuitenkin se, että siitä saattoi nähdä monta muuta samanlaista keidasta, jotka kohosivat siellä täällä erämaassa, kauempana etelässä. — Arvaan, että pikku Ignosin äiti kulki juuri tätä tietä paetessaan lapsineen verenhimoista Twalaa.
Saavuimme vuorenselän harjalle neljännen päivän illalla ja näimme taas erämaan lakeuksien leviävän eteemme. Ennenkuin lähdimme astumaan jyrkkää polkua, joka johti vuorta alas, jätti vanha Infadus meille jäähyväiset. Hän oli niin liikutettu, että oikein itki ja ylisti taivaaseen asti sankaritekoja, joita me muka olimme tehneet.
Me olimme myöskin sangen surumieliset erotessamme kelpo vanhuksesta ja yhdessäolomme muistoksi lahjoitti God hänelle — silmälasinsa. [Hän ei lahjoittanut omaa silmälasiansa vaan erään toisen, joka hänellä oli mukana siltä varalta, että hänen oikea silmälasinsa särkyisi.] Infadus riemastui suuresti: Hei, kylläpä hänen maamiehensä nyt saavat suuret silmät, kun hän tulee kotiin Luhiin noitasilmineen! Oli hauska nähdä, kuinka hän ponnisteli saadakseen sen pysymään silmäpielessä; kovalle näkyi ottavan, mutta viimein toki onnistui. Hyvänen aika, kuinka hassunkuriselta vanha päällikkö näytti! Sitten kajahuttivat "Puhvelit" meille yksiäänisen jäähyväistervehdyksen. Me puristimme Infaduksen kättä ja lähetimme kuningas Ignosille monenkertaiset terveiset ja niin läksimme astumaan alaspäin. Illalla seisoimme korkeiden vuorten juurella, jonne asetuimme yöksi.
Syötyämme illallisen lojuimme, kaikessa rauhassa nuotion ääressä jutellen viime aikojen kokemuksista.
"Tiedättekö mitä", arveli Henry Curtis, "kukualaisten maa ei totta tosiaan ole huonoimpia paikkoja maailmassa. Vai mitä?"
"Ei suinkaan", sanoi God päättävästi. "Toivoisinpa melkein, että olisimme siellä vielä", huokasi hän.