Siinä suhteessa minä kuitenkin olin eri mieltä.
Mutta myönnän, että viime kuukausien tapahtumat todellakin olivat minun mieleeni, varsinkin nyt jälkeenpäin. Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvä! Oli kuitenkin yksi seikka, ei, oli niitä kaksikin, jotka eivät minua miellyttäneet. Ensiksikin tuo kauhea taistelu Twalaa vastaan ja toiseksi seikkailumme Salomon aartehistossa. Huh, vieläkin karmii selkäpiitäni, kun sitä muistelen.
Aamulla alotimme matkamme erämaan halki. Viisi kukualaista seurasi meitä oppaina ja kolmantena päivänä onnistui meidän saapua ensimäiselle keitaalle.
Aurinko ei vielä ollut laskenut, kun lähestyimme rehevää palmumetsää, jossa siellä täällä pieni, hilpeä puro liristen hyppeli kivien ja kantojen lomitse. Se oli totta tosiaan toista kuin kivinen ja yksitoikkoinen erämaa.
YHDESKOLMATTA LUKU.
Muuan kohtaus.
Tapahtuma, josta nyt aion kertoa, on kenties ihmeellisin kaikesta siitä ihmeellisestä, jonka kummallisella matkallamme saimme kokea.
Muistan selvästi, että hiljakseen astelimme eteenpäin pitkin pientä lirisevää puroa, kun minä — joka kuljin etumaisena — äkkiä pysähdyin ja kummastuneena katselin eteeni. Pettivätkö silmäni? Vai…?
Oliko tuolla viikunapuun alla todellakin palmumaja?
"Mistä ihmeestä tuo maja on tänne ilmestynyt?" ihmettelin minä. Mutta kun samassa ovi aukeni, ja valkoinen mies, jolla oli pitkä, musta parta, astui ulos ovesta, niin jouduin aivan pökerryksiin. Luulin aivan yksinkertaisesti, että olin tullut höperöksi — että ehkä olin saanut auringonpiston… Sillä kuinka olisi valkoinen mies keksinyt asettua tänne erämaahan asumaan? Ei! Tuijotin siis valkoiseen mieheen, ja valkoinen mies tuijotti minuun.