Sillä aikaa olivat Curtis ja God saapuneet paikalle.
Minä viittasin majaan ja mieheen ja kysyin: "Sanokaa minulle, olenko minä tullut hulluksi, vai onko tuo valkoinen mies."
Nyt oli ystävieni vuoro tuijottaa. Mutta yht'äkkiä päästi mustapartainen kovan huudon; hän juoksi meitä kohti — hän ontui, huomasin minä — mutta puolitiessä hän kaatui ja makasi maassa kuin hengetön.
Yks kaks oli Henry Curtis hänen luonaan.
"Hyvä Jumala", huudahti hän "Veljeni!"
Hänen veljensä!
Olin vähällä mennä selälleni — ja ajatelkaa! seuraavassa silmänräpäyksessä ryntäsi vielä eräs mies — musta — ulos majasta, pyssy kädessä ja ulvoi "Makumazahn", täyttä kurkkua.
Sehän, totta vie, oli Jim — betsjualainen jota en ollut nähnyt siitä päivin, kun hän yhdessä "herra Nevillen" kanssa lähti Sitandan kraalista.
"Oo Makumazahn!" huusi hän. "Minä hävitin paperin, jonka sinä minulle annoit, ja nyt olemme asuneet täällä melkein kaksi vuotta." Jim heittäytyi maahan eteeni ja kyyristyi kokoon kuin koira, joka on käyttäytynyt huonosti.
"Aika selkäsaunan sietäisitkin junkkari", sanoin minä. "Kylläpä sinä mainiosti asioita toimitat." Sillä aikaa oli mustapartainen taas tullut tuntoihinsa, ja nyt seisoivat hän ja Henry Curtis ja puristivat lakkaamatta toistensa käsiä. Kului hetki aikaa, ennenkuin he saivat puhelahjan takaisin. Mutta vaikka he eivät vielä olleet vaihtaneet sanaakaan keskenään, saattoi helposti nähdä, että heidän vanha riitansa oli unohdettu eikä enää koskaan heitä erottaisi.