"Rakas, rakas Georg", sanoi Henry viimein. "Minä kun luulin, että sinä olit kuollut kauan, kauan sitten!
"Aina Salomon kaivoksissa olemme olleet sinua etsimässä, ja sitten löydän sinut täällä keskellä erämaata.
"Kuinka ihmeessä…?"
"Kuinkako olen jäänyt tänne vetelehtimään? Niin katsoppas, noin kaksi vuotta sitten olin matkalla Suliman-vuorille. Pääsin eheänä tähän keitaaseen, mutta sitten vyöryi suuri kivi jalalleni musertaen sen. Ja siihen päättyi matkasuunnitelmani; siitä lähtien en ole päässyt eteen enkä taaksepäin."
Nyt astuin minä hänen luoksensa ja ojensin käteni.
"Hyvää päivää, herra Neville, vieläkö tunnette minut?"
"Mitä ihmettä!" Hän nosti käden otsalleen, "eikö se ole… niin, sehän on herra Allan. Mutta… minä en ymmärrä… kaikki tulee niin äkkiarvaamatta, että pääni menee aivan sekasin. Ajatelkaahan: minä olin jo aikoja sitten kadottanut kaiken toivon, ja kun kaikki tämä onni nyt saapuu luokseni, valtaa se minut liian suurella voimalla."
Illalla kokoonnuimme nuotion ääreen, ja silloin alkoi Georg Curtis kertoa kokemiaan; ja me saimme nyt kuulla tapahtumia, jotka eivät tosin olleet niin ihmeellisiä kuin meidän seikkailumme, mutta jotka kuitenkin olivat varsin kummallisia.
Paperilippua, jonka olin antanut Jimille ja jossa oli lyhyt ote vanhan José de Silvestran oppaasta vuorten yli, ei Georg Curtis koskaan saanut nähdä. Hän ei lähtenyt kulkemaan Sitandan kraalista Sheban povelle, kuten me, vaan oli seurannut samaa vuoripolkua, jota myöten Infadus muutamia päiviä sitten oli johdattanut meitä. Muutamat alkuasukkaat olivat neuvoneet häntä valitsemaan sen tien, se olikin varmaan paljoa helpompi, kuin se tie, jota Silvestra ja me olimme kulkeneet.
Mutta samana päivänä kun hän ja Jim olivat saapuneet keitaalle, sattui ikävä tapaus. Georg Curtis istui puron reunalla, sillä aikaa kun Jim oli ryöstämässä mehiläispesiä, jotka hän oli keksinyt ylinnä korkean töyrään reunalla, joka kohosi puron yläpuolella. Kun Jim tulla kuppuroi saaliineen rinnettä alas, sattui hän kaikeksi onnettomuudeksi sysäämään suurta kiveä; se irrottui ja lähti vyörymään rinnettä alas, osui Curtisin sääreen ja musersi sen. Siitä hetkestä alkaen hän ontui, ja hänen ja hänen palveliansa täytyi jäädä sinne, missä olivat, parempia aikoja odottamaan.