Lähellä Lukanga- ja Kalukve-virtojen yhtymäpaikkaa sijaitsee Sitandan kraali. Sinne on Durbanista matkaa noin 300 peninkulmaa — koko pitkä taipale. Viimeiset viisikymmentä peninkulmaa saimme päälle päätteeksi astua jalkasin — sillä seutu vilisi ilkeitä tsetsekärpäsiä, joiden pistos tappaa kaikki muut elävät olennot paitsi aasin ja ihmisen. Sen vuoksi oli meidän mahdoton kulettaa vetojuhtiamme eteenpäin; ne olisivat vaan toinen toisensa jälkeen sortuneet tielle.
Luonnollisesti oli meillä matkallamme jos jonkinlaisia seikkailuja. En kuitenkaan aio niitä kaikkia tässä kertoa — silloinpa vasta kirjastani paksu koituisi. Mainitsen siis vain, että läksimme Durbanista tammikuun viime päivinä ja asetuimme lähelle Sitandan kraalia noin toukokuun keskipaikkeilla. Ja sitten kerron vain lyhyesti eräästä tapahtumasta, jonka saimme kokea tällä taipaleella, nimittäin norsunpyynnistämme.
Inyati on viimeinen kauppapaikka Matabele-maassa, jota hallitsee kuningas Lobengula — suuri lurjus! Täällä täytyi meidän valitettavasti heittää liikuttavat jäähyväiset mukaville vankkureillemme. Kahdestakymmenestä härästä, jotka olin ostanut Durbanissa, oli nyt jäljellä vain kaksitoista. Yksi oli kuollut lasisilmäkäärmeen puremaan, kolme oli kuollut janoon ja väsymykseen, kolme oli syönyt myrkyllistä tulpaani nimistä yrttiä ja yksi oli juossut karkuun. Kahdestatoista jäljellejääneestä saimme töin tuskin pelastetuksi viisi. Nekin olivat syöneet samaa myrkyllistä yrttiä, mutta me annoimme niille vastamyrkkyä.
Nyt jätimme, kuten sanottu, sekä härät että vankkurit Inyatiin Tomin ja Gozan valvonnan alaisiksi. Tiesimmehän että he olivat luotettavia kumpikin, ja sitä paitsi lupasi muuan Inyatissa asuva skotlantilainen lähetyssaarnaaja pitää hiukan silmällä sekä heitä että omaisuuttamme. Sitten vuokrasimme kuusi kantajaa ja läksimme vaaralliselle matkallemme Umbopan, Khivan ja "Tuulihatun" seuraamina. Muistan vielä sen hetken niin selvästi kuin eilisenpäivän, me olimme kaikki hiukan alakuloiset — jokainen ajatteli luullakseni, että emme koskaan enää palaisi takasin, minä puolestani olin melkein varma siitä. Kuljimme ääneti kauan aikaa. Viimein viritti Umbopa zululaisen laulun uljaista miehistä, jotka olivat kyllästyneet arkielämän uneliaaseen yksitoikkoisuuteen ja senvuoksi suuntasivat kulkunsa erämaahan kohti seikkailuja tai — kuolemaa. Mutta kun he olivat kulkeneet kauas pohjoiseen, vaihtui erämaa ihanaksi maaksi, joka oli täynnä metsänriistaa ja karjaa, nuoria kauniita naisia ja uljaita sotureita.
Umbopan laulu elvytti meitä, se oli mielestämme hyvä enne. Umbopa oli hauska veitikka ja rattoisa matkatoveri, hänellä oli erinomainen taipumus saada ihmiset hyvälle tuulelle. Mutta joskus oli hän itse raskasmielinen ja silloin täytyi meidän rohkaista häntä.
Kun olimme astuneet noin neljäntoista päivämatkan verran Inyatista, jouduimme erittäin kauniiseen ja laajaan metsään. Maaperä oli täynnä kukkuloita, joiden jyrkkiä rinteitä peitti tiheä pensaskasvullisuus. Siellä kasvoi muun muassa kaunis machabellpuu, jonka oksat ja lehdet ovat norsujen herkkuruokaa. Helposti huomasi näiden paksunahkaisten oleskelevan lähitienoilla; kaikkialla näimme niiden jälkiä ja siellä täällä olivat puut ruhjotut tai raastetut juurineen maasta. Norsu elämöi rajusti laitumellaan.
Eräänä päivänä saavuimme pitkän, väsyttävän matkan jälkeen erinomaisen ihanalle paikalle. Viidakkoa kasvavan kukkulan juurella aukeni eteemme kuivunut virranuoma, jonka pohjassa kuitenkin siellä täällä oli pieniä vesilätäköitä. Se oli nähtävästi metsäneläinten juomapaikka. Vastapäätä kukkulaa oli suuri metsäinen tasanko, joka näytti miltei puistolta, siellä täällä kasvoi ryhmä mimoosapuita tai kiiltäviä machabellpuita, ja silmän kantamiin levisi raivaamatonta viidakkoa.
Saavuttuamme virranuomalle kohtasimme suuren giraffilauman. Kapisevin sorkin, häntä kiemurassa nelistivät tai pikemmin vaappuivat nämä kummalliset eläimet pakoon 4-500 kyynärän päähän meistä. Oli siis jotenkin turhaa koettaa tähdätä niihin. Mutta God ei voinut hillitä itseään. Me, jotka kuljimme hänen jäljessään, näimme hänen äkkiä kohottavan pyssyn poskelleen ja — pam! — samassa lennähti luoti kohti takimmaista giraffia. Aivan sattuman kaupalla osui laukaus takaa eläimen niskaan ja tunkeutui selkäytimeen. Giraffi — nuori naaras — pyörähti ympäri ja heitti kuperkeikan. En ole iki maailmassa nähnyt ihmeellisempää.
"Hiisi vieköön", huudahti God — ikäväkseni täytyy minun tunnustaa, että hänellä oli ruma tapa kiroilla, kun hän innostui — "luulenpa totta vie tappaneeni sen!"
"Oo Bougwan", huusivat kafferilaiset, "Oo, Oo."