He olivat antaneet Godille nimen "Bougwan" (lasisilmä), koska hän käytti lornettia.
"Oo Bougwan!" huusimme Curtis ja minäkin. Ja siitä päivin pidettiin Godia mestariampujana, ainakin kafferilaisten kesken. Oikeastaan oli hänen ampumataitonsa jotenkin huono, mutta kun hän täst'edes ampui syrjään, sai se kaikki mennä tämän giraffin lukuun.
Annoimme muutamien kafferilaisten leikata giraffista parhaat palat ja ryhdyimme itse rakentamaan aitausta yön varalle. Kaadettuamme koko joukon orjantappurapensaita asetimme ne ympyrään kerroksittain. Ympyrän sisään hajotimme ruohoa ja saimme siten pehmeän vuoteen.
Juuri kun olimme saaneet pikku linnoituksemme kuntoon, nousi kuu, ja samalla tuli kafferilainen ilmoittamaan, että ruoka oli valmis. Hyvänen aika, kuinka makealta giraffipaisti maistui! Varsinkin ydinluut, vaikka olikin vaikea saada ne säretyiksi. Lähinnä paistetuita norsunsydämiä on giraffinydin parasta herkkuani.
Syötyämme lausuimme Godille monenkertaiset kiitokset ruuasta, sitten viritimme nuotion, sytytimme piippumme ja heittäydyimme tulen ääreen juttelemaan. Näytimme varmaan omituisilta venyessämme siinä nuotion ääressä kuuvalossa. Me kaksi, Curtis ja minä, olimme toistemme täydelliset vastakohdat: minä laiha, lyhyt ja tumma, hän pitkä, kookas ja vaalea, minun tukkani oli lyhyeksi leikattu, harmahtava ja kankea kuin harja, hänen keltaiset kiharansa olivat matkalla kasvaneet pitkiksi… Mutta kapteeni God oli kuitenkin merkillisin meistä kolmesta. Minä näen hänet vielä, sellaisena kuin hän istui nahkasäkillä, hienona, puhtaana ja huolellisesti puettuna, kuin olisi hän suoraa päätä tullut joistakin kutsuista. Kuten tavallisesti oli hänen partansa huolellisesti ajettu, sekä lornetti että valehampaat olivat kuin kiinni juotetut paikoilleen. Olipa hänellä ihka puhdas kauluskin, hän oli nimittäin ottanut mukaansa koko joukon valkoisesta guttaperkasta tehtyjä kauluksia.
"Eihän ne paina mitään", sanoi hän, kun minä ihmettelin että hän kuletti mukanaan sellaista joutavaa rihkamaa. "Ja minusta on aina hyvin hauska olla siististi puettu."
Siinä nyt venyimme jutellen niitä näitä, poltimme tupakkaa ja katselimme kafferilaisia, jotka hekin vetivät sauhuja. He polttivat jonkinlaista juovuttavaa "daccha" nimistä ainetta, ja kun he olivat saaneet kyllikseen, kietoutuivat he peitteisiinsä toinen toisensa jälkeen ja laskeutuivat nukkumaan nuotion ääreen.
Umbopa ei ollut juuri koskaan yhdessä toisten kafferilaisten kanssa. Tänäkin iltana hän istui erillään heistä vähän matkan päässä pää käsien nojassa, nähtävästi syviin ajatuksiin vaipuneena.
Yht'äkkiä kuului viidakosta takanamme kova kiljuna: "uu uu!"
"Leijona", huudahdin minä, ja yhtenä miehenä kohosimme kaikki seisaalle korviamme heristäen. Tuskin olimme päässeet pystyyn, kun jo lätäköstä, noin sadan askeleen päässä meistä, kajahti norsun kimeä torventoitotus. "Inkubu! Inkubu!" (norsu, norsu) kuiskasivat kafferilaiset, ja hetken kuluttua näimme jonon suunnattomia eläimiä hiljakseen köntystävän juomapaikasta viidakkoon päin. God syöksyi ottamaan pyssynsä. Luultavasti hän otaksui, että oli yhtä helppo tappaa norsu kuin ampua giraffeja. Mutta minä tartuin hänen käsivarteensa pidättäen häntä.