"Antaa niiden mennä vaan", sanoin. "Niitä ei todellakaan kannata ampua."
Henry Curtis oli tähän asti aina jouduttanut matkaamme niin paljon kuin mahdollista, varsinkin sen jälkeen kun Inyatissa olimme saaneet kuulla, että Neville kaksi vuotta sitten oli siellä myynyt vankkurinsa ja sitten lähtenyt eteenpäin, mutta nyt hän lausui suureksi hämmästyksekseni:
"Tämä maahan on oikea metsästäjien paratiisi. Mitäs jos pysähtyisimme tänne päiväksi tai pariksi!"
Hän puhui kuin minun suustani. Sillä — totta puhuen — olisi mieltäni kaivanut, jos olisin antanut moisen suuren norsulauman mennä menojaan ainoatakaan laukausta ampumatta. God puolestaan oli ilon innoissaan Curtisin ehdotuksesta; hänellä näkyi olevan kova halu päästä ottelemaan paksunahkaisten kanssa.
Me päätimme siis kaikki yksimielisesti käyttää pari päivää metsästykseen. Minä ehdotin kuitenkin, että heti paneutuisimme nukkumaan, sillä seuraavana aamuna täytyi meidän jo päivänkoitteessa olla jalkeilla, jos mielimme päästä eläinten jäljille.
Sanottu ja tehty. God riisui vaatteensa, ravisti niistä tomun ja taittoi ne siististi kokoon, kätki silmälasinsa ja valehampaansa housuntaskuun ja peitti viimein kaikki tavaransa lakanallaan suojatakseen ne kasteelta. Curtis ja minä pääsimme vähemmällä puuhalla, me emme edes riisuneet yltämme, kääriydyimme vaan vaippoihimme. Pian lepäsimme kaikki sikeässä unessa — levollisesti, unia näkemättä, kuten väsyneet matkamiehet ainakin.
Mutta keskellä yötä herätti meidät unesta hirveä ulvonta ja kauhistuttava melu. Yks kaks vedimme jalkaan parkitsemattomasta nahasta tehdyt saappaamme ja juoksimme ääntä kohti. Vain leijona saattoi päästää tuollaisen kiljunnan — ja aivan oikein! Alhaalla juomapaikan luona keksimme pian mustan- ja keltaisenkirjavan möhkäleen, joka rajusti pyöriskellen vyöryi meitä kohti. Kun hetkisen kuluttua saavuimme paikalle, makasi möhkäle liikahtamatta maassa.
Ja nyt selvisi asian laita. Ruohikossa makasi hengetönnä hieta-antilooppi ja suuri mustaharjainen leijona virui sen vieressä. Ne olivat tapelleet keskenään elämästä ja kuolemasta. Voimakas leijona oli purrut antiloopin kuoliaaksi mutta tämä oli kuoleman tuskissaan lävistänyt vihollisensa terävillä käyrillä sarvillaan. Leijona oli arvattavasti sama, jonka kiljunnan eilen illalla olimme kuulleet. Se oli luultavasti ollut väijyksissä viidakossa ja hyökännyt antiloopin kimppuun kun tämä kumartui juomaan.
Kun olimme kylliksi ihailleet noita kuolleita otuksia, kuljetimme kafferilaisten avulla ne aitaukseen. Sitten paneuduimme taas levolle ja nukuimme aamun koitteeseen.
Heti päivän valjetessa olimme jalkeilla ja varustauduimme lähestyvää ottelua varten. Me tarkastimme raskaat norsupyssymme, otimme ampumavaroja niin paljon kuin mahdollista ja täytimme pullomme heikolla, kylmällä teellä; se on näet paras metsästysjuoma minun mielestäni. Syötyämme hiukan aamiaista läksimme matkaan. Umbopa, Khiva ja Tuulihattu seurasivat meitä, toiset kafferilaiset jätettiin nylkemään leijona ja antilooppi ja leikkaamaan viimemainittu kappaleiksi.