Pian löysimme tien, jota myöten norsujen jättiläisjalat olivat astuneet metsän halki. Tuulihattu tutki sen perinpohjin. Hän arveli, että noin kaksi-kolmekymmentä norsua, enimmäkseen koiraita, oli kulkenut siitä. Mutta lauma oli astunut pitkän matkan yöllä, joten saimme kulkea kauan aikaa paahtavassa helteessä, ennenkuin — noin yhdeksän ajoissa — saatoimme huomata niiden olevan läheisyydessä. Siellä täällä olivat näet puut taittuneet, kuori kiskaistu rungoista irti ja lehdet syöty, ja kaikkialla oli tuoretta lantaa — me olimme siis aivan niiden kintereillä.
Hei, kas siinä koko lauma olikin! Aivan oikein noin kaksi-, kolmekymmentä kappaletta. Ne olivat juuri lopettaneet aamiaisensa ja seisoivat nyt notkossa heiluttaen hitaasti suuria korviaan. Se oli uhkea näky!
Kunpahan vaan eivät vainuaisi meitä! Ne olivat nyt noin 200 askeleen päässä meistä, ja jos ne saisivat meistä vainun, oli meidän turha käyttää ruutiamme. Minä revin hiukan ruohoa maasta ja heitin sen ilmaan nähdäkseni, mistä tuuli kävi. Huomasin silloin, että vain vieno tuulenhenkäys puhalsi norsuista päin meitä kohti. Toimeen siis! Me hiivimme eteenpäin ja viidakon peitossa pääsimme aivan lähelle niitä. Saavuttuamme kolmenkymmenen askeleen päähän niistä, pysähdyimme. Lähinnä meitä seisoi kolme suunnattoman suurta koirasta.
"Keskimäinen on minun", kuiskasin minä. "Tähdätkää te, Curtis, vasempaan. Ja te, God, ottakaa osallenne tuo, jolla on nuo suuret torahampaat!"
Nostimme pyssyt poskelle. "Nyt!" kuiskasin minä, ja kolme laukausta pamahti yht'aikaa. Samassa tuokiossa kaatui Curtisin norsu kuolleena maahan, luoti oli osunut suoraan sydämeen. Minun äijäni vaipui polvilleen, mutta se ei vielä ollut saanut tarpeeksi; yht'äkkiä se kohosi ylös ja syöksyi aivan ohitseni. Mutta minä lähetin luodin sen kylkiluiden väliin, josta se kellahti kumoon. Nopeasti latasin pyssyni uudestaan ja ammuin kuulan eläinraukan aivoihin, jolloin se heitti henkensä. Olin kuullut Godin norsun päästävän raivoisan karjunnan, mitenkähän sen oli käynyt? Juoksin Godin luo. Hän oli kauheasti kiihoittunut. Hänen luotinsa oli kyllä sattunut, kertoi hän, mutta eläin oli hyökännyt suoraan hänen päälleen niin että hän töin tuskin pelastui sen jalkoihin joutumasta, sitten se oli juossut meidän leiripaikkaamme kohti. Kaikki muut norsut olivat sikin sokin pötkineet pakoon vastakkaiseen suuntaan.
Seuraisimmeko Godin haavoitettua koirasta? Vai rientäisimmekö lauman jälkeen?
Hetken aikaa mietittyämme päätimme heittää suuren norsun ja sen valtavat torahampaat oman onnensa nojaan ja lähteä toisten norsujen jälkeen. Ei ollut vaikea seurata niiden jälkiä, raivoisassa paossaan ne olivat tallanneet tiheän viidakon kuin olisi se ollut pientä ruohikkoa vain, ja niiden jäljistä oli muodostunut leveä maantie.
Kului kuitenkin kolme tuntia ennenkuin ne saavutimme. Kahden tunnin juoksu kauheassa helteessä! Eläimet olivat kaikki kerääntyneet yhteen läjään lähetysten toisiaan; ne näyttivät hyvin levottomilta ja kohottivat kärsänsä ilmaan vainutakseen oliko vihollisia läheisyydessä. Noin kuudenkymmenen askeleen päässä meistä ja viisikymmentä askelta laumasta seisoi yksinäinen koiras nähtävästi vartioimassa. Jos me hetkenkään siekailisimme, näkisi se meidät, ja silloin olisi taas koko lauma tipo tiessään. Senvuoksi tähtäsimme kaikki kolme samalla haavaa, ja pam! siinä se makasi. Samassa tuokiossa syöksyivät kaikki norsut vinhaa vauhtia pakosalle. Mutta niiden onnettomuudeksi oli sadan askeleen päässä niin kutsuttu "nullah" eli kuiva virranuoma, jonka kummallakin puolen kohosi jyrkkä vuoren rinne. Norsut syöksyivät rotkoon toinen toisensa päälle. Kun me saavuimme reunalle, koettivat ne kaikin voimin ponnistaen kiivetä ylös toiselta puolelta. Ilma raikui niiden mylvinnästä ja torventoitotuksista, ne tyrkkivät ja sysivät toisiaan, jokainen ajatteli vain omaa pelastustaan aivan kuin me itsekkäät ihmislapsetkin. Nyt oli oikea hetki käsissä. Me laukaisimme ja ammuimme luodin toisensa jälkeen, minkä ennätimme ladata pyssyjämme. Olimme jo ampuneet viisi suurta otusta ja olisimme epäilemättä voineet tehdä lopun koko laumasta, elleivät ne äkkiä olisi väsyneet toivottomaan kapuamiseensa rinnettä ylös. Ne alkoivat nyt syöstä hillitöntä vauhtia alas virranuomaa pitkin, emmekä me niitä estäneet. Me olimme liian väsyneet seurataksemme niitä ja sitä paitsi olimme jo vuodattaneet kyllin verta. Joka tapauksessa oli kahdeksan norsua pulska saalis, sellaista metsänriistaa ei joka päivä ammutakkaan.
Levähdimme sitten hetken aikaa, ja kafferilaiset leikkasivat sydämen kahdesta norsusta keittiön varalle. Sen jälkeen taivalsimme leirille päin. Olimme hyvin tyytyväiset päivän tapahtumiin ja päätimme seuraavana päivänä lähettää kantajat hakkaamaan pois eläimien torahampaat.
Matkalla kuljimme sen paikan ohi, missä God oli ampunut suurta koirasnorsuansa. Täällä kohtasimme suuren antilooppiparven, mutta jätimme ne rauhaan, koska meillä jo oli lihaa yllin kyllin. Antiloopit syöksyivät ohitsemme tuulen nopeudella, mutta pysähtyivät vähän matkan päässä olevaan metsikköön, ja kurkistivat uteliaina meihin viidakon suojasta. God oli yhtä utelias kuin antiloopitkin. Häntä halutti nähdä niitä hiukan lähempää, ojentaen pyssynsä Umbopalle hiipi hän viidakkoon Khivan seuraamana. Me toiset istuimme siksi aikaa rauhallisesti levähtämään.