Khivan maalliset jäännökset hautasimme muutamaan muurahaiskarhun luolaan, ja panimme assegajin mukaan hänen hautaansa, ettei hänen tarvitsisi vaeltaa aseetonna tietään suuren tuntemattoman maan halki, jonne hän nyt oli lähtenyt. Ja sitten läksimme kolmantena päivänä matkaamaan eteenpäin — kohti meidän tuntematonta maatamme.
Päivä toisensa jälkeen kului, me vaan yhä astuimme pohjoista kohti ja monta ihmeellistä seikkailua saimme kokea väsyttävällä matkallamme. Niistä en nyt kuitenkaan tällä kertaa sen enempää kerro. Viimein saavuimme toukokuun keskipaikkeilla Lukanga-virralle ja Sitandankraalille.
Muistan vielä selvästi tulomme tähän paikkaan. Oikealla meistä olivat alkuasukkaiden yksinkertaiset majat ja muutamia karjanavetoita hajallaan toisistaan sekä virran rannalla kappale viljeltyä maata, josta villit saivat niukan viljavarastonsa. Vainioiden takana oli suuri lainehtiva lakeus, joiden korkeassa ruohikossa vilisi kaikenlaista metsänriistaa. Vasemmalla oli ääretön erämaa. Me olimme nyt siis viljellyn maan ja erämaiden rajalla.
Aivan leiripaikkamme läheisyydessä lirisi pieni puro, ja sen tuolla puolen kohosi kivinen rinne. Samaa rinnettä myöten olin kaksikymmentä vuotta sitten nähnyt onnettoman Silvestran ryömivän alas turhaan pyrittyään Salomon kaivoksille. Rinteen takana alkoi loppumaton kuiva erämaa, joka ei kasvanut muuta kuin laihaa lyhyttä pensaikkoa.
Ilta oli käsissä. Suurena hehkuvana tulipallona meni aurinko hitaasti mailleen näköpiirin taa ja sen loistavat säteet kultasivat äärettömän lakeuden. Henry Curtis ja minä jätimme Godin huoleksi pikku telttamme pystyttämisen ja nousimme itse kummulle, josta oli laaja näköala erämaan yli.
Ilma oli kirkas ja puhdas, kaukana saatoin eroittaa Suliman-vuorten siintävät valkohohteiset ääriviivat.
Minä viittasin niitä kohti. "Tuolla", sanoin minä, "tuolla kohoaa Salomon kaivoksia ympäröivä muuri, Jumala tietää, pääsemmekö koskaan sen yli."
"Kenties elää veljeni sen muurin takana. Jos niin on, täytyy minun löytää hänet," lausui Curtis vakavalla äänellä. Näki, että hän oli mies, joka pysyi päätöksessään.
Minä käännyin lähteäkseni takaisin leiripaikallemme. Huomasin nyt, ett'emme olleet yksin. Meidän takanamme seisoi mies, joka hänkin vakavin silmin katseli sinertäviä vuoria. Hän oli Umbopa, kookas zululaisemme.
Nähdessään, että minä olin hänet huomannut, kääntyi hän Curtisin puoleen, viittasi paksulla keihäällään vuoriin ja lausui: