"Luulenpa tietäväni sen", huudahti hän äkkiä. "Tie on nähtävästi aikoinaan kulkenut vuorten yli ja jatkunut alaspäin erämaan halki. Mutta joku tulivuorenpurkaus on hävittänyt sen. Selvästihän näkee, kuinka koko vuoriseutu on laavan vallassa — samoin on hiekka peittänyt tien vuorten toisella puolella."
Godin selitys tuntui meistä uskottavalta, ja me jatkoimme matkaamme alas vuorenrinnettä pitkin. Tämä kulku oli toista menoa kuin se, johon olimme tottuneet. Tähän asti olimme päivät pääksytysten saaneet ponnistaa ylöspäin lumikinosten ja vuorenlohkareiden yli, olimme kärsineet nälkää ja janoa, vähältä piti ettemme kuolleet viluun. Nyt kävi kulku alaspäin, tie oli kerrassaan oivallinen ja ruokahalu tyydytetty. Ellei synkkä muisto Tuulihatun kuolemasta ja vanhan Silvestran kammottavasta luolasta olisi painanut mieltämme, olisimme olleet oikein hyvällä tuulella. Olisimmepa totta vie virittäneet hilpeän laulunkin, huolimatta vaaroista, jotka ehkä väijyivät meitä eteemme aukeavassa ihanassa maassa.
Mitä kauemmaksi jouduimme tasangolla, sitä lauhkeammaksi kävi ilma, ja sitä hedelmällisemmäksi maaperä. Entäs tie — niin enpä totta tosiaan ole nähnyt niin suurenmoista yritystä. Rakennusmestari, joka muinaisaikoina on rakentanut kuningas Salomon tien, oli taitavasti osannut voittaa kaikki esteet. Eräässä kohden oli suunnaton rotko, noin 300 jalkaa leveä ja ainakin 100 jalkaa syvä. Tämä mahdoton kuilu oli täytetty valtavilla kivilohkareilla ja alhaalla pohjassa oli näistä kivistä muurattu holvi, jota myöten raju vuoripuro kohisten virtasi. Toisessa paikassa taas täytyi tien mutkailla edes takaisin kiertääkseen äkkijyrkkää, noin 500 jalan korkuista syvännettä. Ja taaskin kolmannessa paikassa nousi korkea kallioseinä vastaan, sen läpi oli kaivettu ainakin kolmenkymmenen jalan pituinen tunneli.
Tunnelin seiniä peittivät omituiset korkokuvat. Ne esittivät haarniskaan puettuja sotureita, jotka seisoivat sotavaunuissaan taistellen. Eräässä kohden oli kuvattu kokonainen taistelu, siinä oli kaatuneita, haavoittuneita ja vankeja, joita aseelliset miehet kuljettivat pois.
Henry Curtis tutki hyvin tarkoin vanhoja taideteoksia.
"Niin", sanoi hän, "tätä kutsutaan kyllä kuningas Salomon tieksi, mutta ellen varsin suuresti erehdy, ovat vanhat egyptiläiset olleet täällä kauan ennen kuningas Salomon kansaa. Joka tapauksessa näyttää tämä kuvaryhmä olevan egyptiläistä työtä!"
Päivällisaikaan saavuimme sille seudulle, missä metsät alkoivat. Ensiksi tulimme harvaan viidakkoon, mutta vähitellen kohosi yhä useampia suuria puita ympärillämme, ja viimein jouduimme tiheään metsään. Enimmäkseen kasvoi se niin kutsuttuja "hopeapuita" — näiden lehdet välkkyvät nimittäin hopealle. Nämä puut ovat muuten jotenkin harvinaisia Afrikassa. En ole nähnyt niitä muualla kuin Taffelvuoren rinteillä Kapkaupungin luona.
Godin silmät loistivat kilpaa puitten lehtien kanssa. "Tässä, totta vie, on polttopuita yllin kyllin", sanoi hän ja ehdotti että pysähtyisimme valmistamaan päivällistä itsellemme. Se ei ollut niinkään tuhma keksintö. Me poikkesimme tieltä ja asetuimme pienen puron rannalle. Tuossa tuokiossa olimme sytyttäneet aimo nuotion kuivista oksista. Leikkasimme sitten pulskat kappaleet tuota "Inkoa", pistimme ne terävien puikkojen nenään ja paahdoimme niitä kafferilaisten tavan mukaan, kunnes liha oli kystä. Sitten söimme hyvällä ruokahalulla, ja kun olimme ravitut, otimme piippumme ja vetelimme savuja. Lyhyesti sanoen, me nautimme elämästä täysin siemauksin, lukemattomien kärsimysten jälkeen tuntui olomme nyt melkein taivaalliselta.
Ja voi, kuinka ihanata oli ympärillämme! Puro, jonka reunat olivat jättiläissuurten saniaisten ja hienojen parsaheinien peitossa, lorisi hilpeästi jalkaimme juurella. Muuten vallitsi äänettömyys, vieno tuuli vain suhahti kuiskien hopeapuitten latvoissa, silloin tällöin lensi kuhertava metsäkyyhky ohitsemme ja ylt'ympärillä hyppeli pikkulintuja oksalta oksalle, ne loistivat ja välkkyivät kuin elävät jalokivet. Olisi luullut eksyneensä paratiisin puutarhaan.
Curtis ja Umbopa istuivat juttelemassa omituisella murteella, joka ei ollut englantia — eikä zulukieltä, mutta vähän kumpaistakin. He puhelivat matalalla äänellä ja innokkaasti, minä taas venyin pitkin pituuttani vihannalla saniaisvuoteella katsellen heitä silmät puoliummessa. Äkkiä kaipasin Godia ja käännyin häntä katsomaan. Minne hän oli joutunut? Huomasin hänet pian; hän seisoi puron reunalla, ja oli juuri noussut kylvystä. Hän oli paitasillansa ja oli kovassa puuhassa järjestää ulkoasuansa; paperikauluksensa hän oli puhdistanut ja pölyiset vaatteensa ravistanut ja harjannut. Hän piteli niitä juuri kädessään ja katseli surullisesti päätään pudistaen reikiä ja repeämiä, jotka hän matkalla oli saanut housuihinsa ja takkiinsa. Nyt hän laski vaatteensa maahan ja alkoi tarkastaa saappaitansa. Hän puhdisti ne ensin sanajaloilla, sitten hän hankasi niitä ihran kappaleella, jonka hän oli ottanut talteen Inko-eläimen lihasta. Lasisilmällään hän tutki sitten tarkoin, olivatko ne kyllin kiiltävät — ja veti ne jalkaansa. Sitten hän otti esille taskukampansa ja pienen peilin ja tarkasti huolellisesti itseänsä. Hän ei nähtävästi ollut tyytyväinen kuvaansa, koska innokkaasti ja hartaudella alkoi kammata hiuksiaan. Saatuaan vihdoin hapsensa jonkinmoiseen kuntoon hän taas kurkisti peiliin, mutta kuva ei vieläkään tyydyttänyt häntä; hän koetteli leukaansa, missä parransänki rehevänä törrötti — hän ei ollut ajanut partaansa kymmeneen päivään.