"Ei mahtane mies ruveta partaansa ajamaan", arvelin minä. Mutta eikös vaan God kaivanut esille pohjattomasta taskustaan partaveitsen, jolla hän rupesi kaapimaan itseään käyttäen saippuanaan samaa ihrankappaletta, josta saappaatkin olivat osansa saaneet. Parranajo tällaisissa olosuhteissa ei nähtävästi ollut varsin helppoa, ainakin voihki God surkeasti. Sitä paitsi hän näytti niin hassunkuriselta seistessään siinä pitkiä parrantynkiänsä kihnuttamassa, että minä olin nauruun menehtyä. Kylläpä on ihminen turhamainen, kun viitsii moista puuhaa ja vaivaa nähdä, vaikka voisi elää vapaudessaan! Vihdoin viimein hän oli saanut oikeanpuolisen poskensa ja leukansa jotakuinkin sileäksi raapituksi — — — mutta yht'äkkiä näin jotain välähdyksentapaista suhahtavan hänen päänsä ylitse.
God teki aika hyppäyksen ja päästi oikean meripoikakirouksen. Minäkin karkasin pystyyn salaman nopeudella — — ja mitä näinkään! Noin kahdenkymmenen askeleen päässä minusta, aivan Godin lähellä, seisoi muutamia miehiä ryhmässä. He olivat kookkaita ja uhkeavartaloisia, kuparinvärisiä, muutamilla oli mustia sulkatöyhtöjä hiuksissa ja lyhyt leopardinnahka hartioilla. Parven etunenässä seisoi noin 16-18 vuotias nuorukainen. Hänen käsivartensa oli vielä ojennettu ja vartalo eteenpäin kumarassa. Välähdys Godin pään yläpuolella johtui kaikesta päättäen veitsestä, jonka tämä nuori poika oli lennättänyt häntä kohti.
Vanha sotaisan näköinen alkuasukas astui nyt pojan luo, tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi hänelle jotain. Sen jälkeen lähestyi koko parvi meitä.
Curtis, God ja Umbopa tarttuivat pyssyihinsä ojentaen ne alkuasukkaita kohti. Mutta nämä lähenivät vain rauhallisesti. He eivät nähtävästi tunteneet ampuma-aseita, muuten he eivät kai olisi niitä niin halveksineet.
"Pyssyt alas!" huusin toisille. Ymmärsin henkemme riippuvan siitä, että olimme ystäviä maan asukkaiden kanssa. Astuin sitten parvea vastaan ja käännyin vanhuksen puoleen, joka oli hillinnyt nuorukaista.
"Terve teille!" sanoin zulunkielellä vain arviolta, enhän tietysti tietänyt, mitä kieltä he puhuivat. Mutta suureksi kummakseni hän ymmärsi minua.
"Terve teille!" vastasi hän. Hän ei tosin ääntänyt sanoja samalla tapaa kuin me, mutta hänen murteensa oli siksi saman sukuista, että Umbopa ja minä hyvästi ymmärsimme sen. Myöhemmin tulimme tietämään että tämän maan kansa käytti erästä vanhempaa zulukielen muotoa.
Vanhus jatkoi: "Mistä tulette? Keitä olette? Ja miksi on kolmella teistä vaaleat kasvot ja neljännellä samanlaiset kasvot kuin meidän veljillämme?" Näin sanoen hän viittasi Umbopaan. Minä loin silmäyksen Umbopaan ja huomasin kummakseni miehen olevan oikeassa. Kelpo palvelijamme oli ulkomuotoon ja vartaloon nähden täydellisesti näiden alkuasukkaiden näköinen. Mutta sitä en nyt ennättänyt ihmetellä.
Hitaasti ja arvokkaasti vastasin: "Me olemme muukalaisia ja tulemme rauhallisissa asioissa. Ja tämä mies tässä on palvelijamme."
Vanhus pudisti kiivaasti päätään: "Sinä valehtelet", sanoi hän. "Ei kukaan muukalainen voi hengissä päästä vuorten yli, niillä kuolee kaikki. Mutta mitä siitä, samapa se, valhetteletko vai et, jos olette muukalaisia, täytyy teidän kuolla. Sillä kukualaisten maahan ei kenkään muukalainen saa jalkaansa astua, niin säätää kuninkaan laki. Valmistautukaa siis kuolemaan, o muukalaiset."