Ukko veti suunsa hienoon hymyyn. "Sitä ei valtiaani voi tehdä."
Kohotin pyssyn poskelleni ja tähtäsin kauriiseen. Se oli vain pieni raukka eikä olisi ollut kummallista, jos olisinkin ampunut syrjään, mutta minä tiesin, etten erehtyisi.
Henkäsin syvään ja vedin varovasti liipasinta. Onneksi seisoi kauris liikahtamatta ja hiljaa kuin kivi.
"Pau!" Pyssy laukesi, kauris hypähti ilmaan ja putosi kalliolle kuolleena kuin pölkky.
Kukualaiset ulvoivat kauhusta.
"Jos tarvitsette lihaa", sanoin minä tyynesti, "niin menkää noutamaan kauris — minä lahjoitan sen teille."
Ukko antoi viittauksen ja heti kippasi yksi hänen miehistään kalliolohkareelle ja tuli takaisin kauris hartioillaan. Alku-asukkaat kerääntyivät kuolleen eläimen ympäri eivätkä saaneet silmiään käännetyksi ihmeellisestä reiästä, jonka kuula oli tehnyt sen ruumiiseen.
"Siinä näette, että puhun totta!" sanoin minä totisesti, silmäkulmiani rypistäen. Ei kuulunut vastausta.
Mutta minä arvelin, että oli paras takoa, niin kauan kuin rauta oli kuumaa, ja jatkoin siis:
"Jos vielä epäilette voimaamme, niin voihan joku teistä asettua tuonne kalliolle, missä kauris seisoi. Silloin saatte nähdä…"